Pogostan Ultra Trail 328+ km
Pogostan Ultra Trail 328+ km
Lähtökohdat kisalle eivät olleet loistokkaat. Vielä sunnuntaina lähtö on epävarmaa. Kairacross Vätsärin 100 tunnin kisasta on aikaa vain kolme viikkoa ja olo ei vaikuta lainkaan vielä palautuneelta. Itsellä molempien jalkojen etuvarpaassa ja kahdessa seuraavassa varpaassa on edelleen kisan jäljiltä tunnottomuutta ja hermokipua ja Jaana on vasta parantumassa sitkeästä flunssasta ja köhii edelleen. Mietimme kisan perumista ja se tuntuu järkevältä.
Maanantaina Jaanan olo vaikuttaa selkeästi paremmalta ja parantuneelta, joten päädymme epävarmalla mielellä suuntaamaan kohti Itä-Suomea. Junalla Joensuuhun ja bussi Ilomantsiin, jossa illalla numerolapun haku, varustetarkistus ja kolmen huoltopisteen dropbag:n jättö. Nukumme hyvän yön Hotelli Pogostanhovissa ja aamulla klo 7.30 lähdemme maalialuuelta lähtevällä kisabussilla kohti Kuhmossa olevaa kisan starttipaikkaa.
Edessä olisi siis 328+ km Kuhmosta Ilomantsiin. Tuo +-merkki arvatenkin tarkoittaa sitä, että kilometrejä olisi tiedossa todennäköisesti selvästi enemmän kuin tuo 328 km. Matka olisi siis kutakuinkin samanmittainen NUTS300-kisa (itsellä gps:ssa siinä matkaa kertyi muistaakseni 339 km). Tänä vuonnahan NUTS300-kisaa ei järjestetty. Pogostan Ultra Trail:lla pitkä 328+ kisa järjestetään ensimmäistä kertaa ja otamme kisamatkan ilahtuneena vastaan.
Kisa starttaa klo 12. Matkaan lähtee 40 juoksijaa, 31 miestä ja 9 naista. Oma olo tuntuu hyvältä ja mielessä ei ole pienintäkään jännityksen tunnetta. Kisaan lähtö oli tapahtunut niin epävarmoissa tunnelmissa, että on pelkästään iloinen olo siitä, että on päässyt starttaamaan.
Oma hyvä olo kuitenkin murenee nopeasti kisan edetessä. Vaikka tiedossa on, että ensimmäiset 50 km olisivat vaativia, monin kohdin polutonta ryteikköä, en silti ole osannut odottaa niiden olevan näin vaativia. Monin paikoin tuntuu aivan mahdottomalta löytää mitään kulkukelpoista reittiä. Teimme ehkä sen virheen, että yritämme liian orjallisesti seurata gps-jälkeä siinä toivossa, että se jotenkin kuljettaisi parasta reittiä. Olisi pitänyt enemmän vain katsoa laajemmin maastoa ja miettiä, mistä mahdollisesti olisi mielekkäintä mennä. Gps-jälki kuljettaa monin kohdin paikkoihin, joissa tuntuu, että tästä ei pääse kyllä yhtään mihinkään. Ensimmäistä kertaa ultrakisassa tuntuu, että kohta itken, kun tuntuu, etten ole varma edes selviänkö pimeässä yössä loukkaantumatta tai edes hengissä.
Yön pimeys lisää haastetta myös henkisesti: pimeässä yössä eteneminen on helpossakin maastossa paljon haastavampaa kuin päivällä. Kroppa ei vain toimi samalla tavoin pimeässä kuin valoisassa. Selkeä pitkä pimeä yö tuo ihan erityisen lisähaasteen verrattuna keskiyön auringossa juostavaan NUTS300-kisaan.
Kun lopulta pääsemme pois ryteikköalueelta, tiellä vastaan tulee järjestelijöiden tiimistä Pale, jolle lähes kirjaimellisesti oksennamme pahan olomme reitistä. Anteeksi. Ei ollut tarkoitus. Osuit vain juuri pahimpaan hetkeen. Paria minuuttia myöhemmin oksennan ihan oikeasti. Tuntuu, että tästä ei tule kerta kaikkiaan yhtään mitään.
Yö on pimeä ja olo on uupunut. Lämpötila on nippanappa plussan puolella ja tuntuu paikoin todella kylmältä. Puolen yön maissa reitille osuu autiotupa, jonne menemme sisään ja laitamme tulet pesään. Yritämme syödä jotain, mutta mikään ei tunnu maistuvan. Ei vain saa laitettua energiaa suuhun. Kylmähorkka hiipuu elimistöön ja ehdotan, että kaivautuisimme bivy-bagiin ja yrittäisimme hetkeksi nukahtaa. Kohta tupaan saapuu myös kisassa mukana olevat kaksi saksalaismiestä ja turvajuoksijana kisassa oleva Eini. Saksalaisilla on mukana ihan kunnon kuivamuonaa ja retkikeitin. Kunnon ruuan ihana tuoksu tekee oman olon entistä huonommaksi ja hytisen kylmästä bivy-bag:ssa. Uni ei tule, kun kylmänhorkka on niin kova ja puolentoista tunnin lepoyrityksen jälkeen jatkamme matkaa.
”Me ei selvitä tästä.” Aamun valjetessa käy yhä enemmän selväksi, että elimistössä ei ole voimavaroja selvitä tästä matkasta. Ehkä palautuminen Kairacross Vätsärin kisasta on vielä liian kesken. Palautumattomana on paitsi hitaampi myös ennen kaikkea kyvyttömämpi kestämään kisan tuomaa epämukavuutta ja tiettyä ”rajalla olemisen” -kokemusta.
Teemme päätöksen keskeyttää ensimmäisenä tulevaan noin 120 km:ssa olevaan huoltoon. Sinne aikaraja on 30 tuntia (keskiviikkona klo 18) ja sen puitteissa pysyminen myös on haasteena. Huollosta pitää nimenomaan olla ulos tuolloin, ei riitä, että huoltoon saapuu silloin. Sen sijaan pitää ehtiä ainakin myös syödä, teipata rakot, täyttää reppu uusilla eväillä ja edes henkisesti hetki levähtää. Tulee mieleen, että ehkä helpointa olisi, jos emme ehtisi aikarajoissa niin ei tarvitsisi rikkoa omaa periaatetta, että epämukavuus tai se, että en jaksa, ei ole koskaan syy keskeyttää. Ainoat hyväksyttävät syyt keskeyttämiseen ovat aikarajaan törmääminen tai jokin todellinen ongelma, joka oikeasti estää etenemisen. Päätämme kuitenkin tällä kertaa rikkoa omaa periaatettamme. Koska tästä ei oikeasti tule selviytymään, tämä on liian vaativaa ja vaikka ehtisimme aikarajoissa huoltoon, emme ehtisi huoltaa siellä itseämme tarpeeksi, että jaksaisimme tulevan uuden pimeän yön. Enää ei tarvitse startata yhtään mihinkään ultrakisaan.
Jaana soittaa Hotelli Pogostanhoviin ja varaa meille huoneen. Kertoo, ettei osaa sanoa, koska saavumme ja pyytää jättämään avaimen siten, että voimme päästä sisään senkin jälkeen, kun vastaanotto jo kiinni.
Lähestymme huoltoa. Olo on hieman kohentunut ja varovaisesti mieleen nousee ajatus, että pitäisikö kuitenkin vielä antaa mahdollisuus matkan jatkumiselle. Jaana muistuttaa, että meillä on se hotellihuone jo varattu. Päätös on jo tehty. Päätämme kuitenkin, että katsotaan tilannetta silti uudelleen vielä huollossa.
Tulemme huoltoon 52 minuuttia ennen cut off:a klo 17.08. Suunnon kello näyttää 128 km kuljettua matkaa. Takana 29 tuntia kisaa ja 50 minuuttia olisi aikaa saada itsensä siihen kuntoon, että on leimaamassa ulos huollossa viimeistään klo 17.59. Huolto on ensiluokkaista ja jotenkin ei jää vain mitään vaihtoehtoa sille, että matka jäisi tähän. Palvelu huollossa on liikuttavan avuliasta ja mieli kohenee aivan eri tasolle. Syömme herkullista kanapastaa, huollamme jalat ja täytämme reput uusilla eväillä. Jatkamme matkaa klo 17.50 (10 minuuttia ennen cut-off:a). Jaana soittaa Pogostanhoviin ja peruu huoneemme.
”Every step is evidence. The story in your head is not true. Forwards. Forwards.” Toissa viikolla Last Soul Ultran voittaneen Mark Dowdlen kisan loppupuolella määrätietoinen ilme kasvoillaan toteama lausahdus tulee mieleen. Heikolla hetkellä mieli uskottelee kaikenlaista: En pysty. En kykene. En jaksa. Tässä ei ole mitään järkeä.
Matka huollosta jatkuu käsittämättömän hyvävoimaisena ja hyväntuulisena. Tuntuu, että yhtäkkiä kaikki vaikeudet ovatkin poissa. Kulku tuntuu helpolta ja olemme kiitollisia, että saamme olla täällä.
Toinen yö sujuu uskomattoman helposti ja hyvävoimaisena. Tuntuu, että reitillä on täysin kaksi eri ihmistä kuin edellisenä yönä. Yö on yhtä kylmä ja pimeä, mutta mieli on vahva ja meno mutkatonta. Noin klo 4 aamulla alkaa sataa ja pientä sadetta jatkuu seuraavaan alkuiltapäivään.
Yön pimeydessä unohdamme pitää meteliä kulkiessamme ja onnistumme säikäyttämään noin 50 metrin päässä nukkuvan karhun, joka kovalla ryminällä pakenee läheisyyttämme.
Kisan toinen huolto on Patvinsuolla torstaina klo 24 noin 200 kilometrissä (60 tunnin kohdalla). Matka sujuu erittäin hyvällä mielellä ja maisemat ovat käsittämättömän kauniit. Tuntuu, että olemme kauneushoitolassa. Luonnon kauneus tuntuu hoitavan jokaista solua. Tuntuu melkein nololta, ettemme ole tienneet näistä maastoista. Kaikkialla on aivan uskomattoman kaunista. Mieleen tulee syvä kiitollisuus Suomesta. Tämä tuntuu aivan salatulta helmeltä. Mielessä pyörii Kainuun maakuntalaulu:
”Kuulkaa korpeimme kuiskintaa, jylhien järvien loiskintaa! Meidänpä mainetta mainivat nuot koskien ärjyt ja surkeat suot! Meidänpä vapautta vaarat on nää! Meidän on laulua lahtien pää! Meille myös kevätkin keijunsa toi, rastas ja metso täälläkin soi.”
Saavumme Patvinsuon huoltoon kisa-ajassa 51:30 klo 15.30. Aikaa cut-offiin on 8.5 h eli tässä olisi aikaa nukkuakin, mutta olemme virkeitä ja jatkamme matkaa tasan tunnin jälkeen. Syömme pastaa ja voileipiä. Palvelu huollossa on jälleen uskomattoman ystävällistä. Tulee aivan liikuttuneen kiitollinen olo. Miten ihmiset voivat olla näin ystävällisiä, ihania ja avuliaita.
Välppäämme vielä tovin pihassa tavaroita ja jatkamme matkaa noin klo 17. Reilun kilometrin kuljettuamme Jaana tajuaa unohtaneensa sauvat huoltoon, joten ei auta muu kuin kääntyä hakemaan sauvat. Pieni lisälenkki sakkokierroksena siis.
Matka jatkuu edelleen hyvävoimaisena. Patvinsuolla illan aurinko värjää suot uskomattoman kauniiksi. On jotenkin ihan paratiisimaista. Syvä rauha ja hiljaisuus.
Edessä on kisan kolmas yö ja emme ole vielä onnistuneet nukkua yhtään. Suunnittelemme leiriytyvämme yön pimeydessä johonkin sopivaan paikkaan unille bivy-bagiin. Yö on jälleen kylmä, lähellä nollaa ja varsinkin alavilla mailla on hyytävän kylmää. Teemme leirin pienen harjanteen päälle. Makuualusta alle, toppatakki päälle, lakanapussi ja bivy-bagin sisään. Laitamme kellon herättämään kolmen tunnin päähän. Nukahdamme hetimiten. Herään reilun tunnin jälkeen Jaanan pelokkaaseen ääneen: ”Kati, mikä toi ääni oli?” En kuule enää mitään. Jaana kertoo kuulleensa jotain outoa ärjyntää. Kasaamme leirin ja jatkamme matkaa.
Oma oloni jatkuu erittäin sekavana. Väsyttää aivan armottomasti. Yritän pysyä hereillä, mutta välillä horjahtelen polulta sivuun. Mietin, että olen Suomen armeijan sotilaspoika itärajan sotatantereella. Mietin, montakohan askelta uskaltaa kerrallaan nukkua ilman, että kaatuu. Yhdessä harjulle nousussa Jaana toteaa, että otetaan oikein reippaalla askeleella niin piristyy. Katson alaspäin jalkojani: ”Minähän olenkin nainen!” En olekaan sotilaspoika. Pää alkaa hiljalleen seljetä ja tajuan olevani ultrajuoksussa.
Kolmanteen yöhön reitille osuu kolme venelossiylitystä. Viimeisin niistä on hurja. Musta pimeä joki virtaa vuolaana ja olo on kuin Lemminkäisen äidillä Tuonelan virran äärellä. Olimme ajatelleet täyttävämme juomapullot joen vedellä, mutta vesi näyttää niin pelottavalta, ettemme uskalla edes katsoa veteen.
Laskemme tunteja aamuun. Lopulta aamun valo virkistää myös kropan ja matka jatkuu hyvällä ja kiitollisella mielellä. ”Ajattele, miten lähellä oli, ettemme olisi täällä nyt, vaan olisimme keskeyttäneet!” Pohdimme, miten vajavaisen tiedon varassa keskeytyspäätöksiä monesti tulee tehtyä. Sen hetkisen parhaan tiedon varassa. Oli niin lähellä, että olisimme itseltämme estäneet tämän kokemuksen keskeyttämällä ensimmäiseen huoltoon. Voimavarat ovat niin paljon suurempia kuin osaa tiedostaa.
Yksi yö vielä jäljellä. Kolme yötä takana. Laskemme kisan kestoa eniten sen kautta, montako yötä pitää selvitä. Päivisin kulku on pääosin mutkatonta, mutta pimeät yöt ovat raskaita. Yön osalta toteamme, että olennaisinta saada vain yön tunnit kulumaan, ei niin väliä miten.
Päivällä matka jatkuu hyvällä voinnilla. Yö ja päivä ovat monella tapaa niin kaukana toisistaan. Ikään kuin etäiset serkut, jotka tietävät toisistaan, mutta eivät tapaa koskaan toisiaan.
Maisemat jatkuvat aivan uskomattoman kauniina. Ihana aurinkoinen sää 18 astetta. Miten kauneutta voi olla näin paljon? Uskomattoman kauniita järvimaisemia ja harjuja.
Kolmas ja viimeisin huolto olisi Möhkössä noin 40 km ennen maalia noin 300 km kohdalla. Laskemme olevamme siellä neljäntenä yönä kohta puolenyön jälkeen, joten päätämme jo etukäteen, että kisan toinen nukkuminen tapahtuisi Möhkön huoltopisteellä. Joudumme kuitenkin tekemään pienen metsäleirin jo ennen sitä ja nukahdamme hetkeksi.
Saavumme Möhkön huoltoon klo 1 yöllä. Saamme herkullista kinkkukiusausta. Huollossa on oma huoneensa nukkumiseen ja vetäydymme sinne. Laitamme kellon herättämään reilun kolmen tunnin päähän. Heräämme kuitenkin vähän aikaisemmin, noin kahden tunnin unien jälkeen. Oma oloni on taas erittäin sekava, sama kuin toissayönä nukkumisen jälkeen. Sekava mieleni uskottelee minulle, että tämä Pogostan Ultra Trail on oikeasti vain hämäyskisa. Todellinen kisa on ”Älä koskaan toimi niin kuin parhaat ultrajuoksijat” -kisa, jossa joka kerta, kun tekee jotain typerää, saa pisteen. Lopulta se voittaa, joka on kerännyt eniten pisteitä. Jaana kehottaa minua jättämään juoksurepusta tyhjät kokis- ja Jaffapullot pois ja vaihtamaan huoltorepusta uudet. Vastustan. En vaihda, jottei pisteet jäisi saamatta.
Jaana myös kehottaa, että maastossa nukkumiseen lisälämmöksi tarkoitetun lakanapussin voi myös jättää nyt huollon dropbag-pussiin, kun öistä metsäyötä ei ole enää tulossa. Vastustan sitäkin ja salaa jätän lakanapussin reppuun, ettei kisapisteet jää saamatta. Matka jatkuu klo 4.40 reilun 3,5 tunnin huoltotauon jälkeen. Tajuan kohta sekoiluni ja kerron Jaanalle ”Älä koskaan toimi niin kuin parhaat ultrajuoksijat” -kisasta ja nauramme hervottomasti. Matka jatkuu iloisella mielellä, joskin edelleen vähän sekavana. Yön pimeys ja illan ja aamun hämäryys tekee olosta hieman huteran.
Tuntien kulkemisen jälkeen Jaana kertoo nauraen liittyneensä myös saman ”Älä koskaan toimi niin kuin parhaat ultrajuoksijat” -kisan osallistujiin. Kertoo, että useampi tunti sitten huomasi, että kengässä on kivi, mutta päätti, ettei kerro siitä minulle, etten käske ottaa kiveä pois kengästä ja jää siten Jaanalta kisapisteet saamatta. Nauramme taas hervottomasti.
Aamu on valjennut. Noin 30 km matkaa maaliin. Uskallamme ensimmäistä kertaa miettiä ääneen, että pääsemme maaliin. Muistutamme samalla itseämme, että matka on edelleen todella pitkä ja mitä tahansa voi väsyneenä tapahtua. Tuntuu kuitenkin joka tapauksessa siltä, että nyt useamman päivän normaalista yhteiskunnasta sivussa olemisen jälkeen ollaan palaamassa normaaliin yhteiskuntaan.
Noin 7 km ennen maalia Jaanan tekee mieli juosta vähän lujempaa kuin mihin minä kykenen, ja ensimmäistä kertaa kisan aikana erkaannumme toisistamme. On kuuma, aurinko paahtaa kuumasti. Vastaan ja myöhemmin ohi tulee lyhyempien matkojen juoksijoita ja moni tsemppaa ihanan kannustavasti sauvoilla laahustavaa pitkän matkan tarpojaa.
Jaana saapuu maaliin puoli tuntia ennen minua ja tulee vastaan minua loppumatkasta. Maali todellakin tulee vastaan. Olen maalissa ajassa 99 h 45 min ja Jaana 99 h 15 min. Suunnon kello näyttää kilometrejä 352 km (ilman sauvojen hakureissua) ja noin 8000 nousumetriä . Jaanalla kilometrejä näkyy vieläkin enemmän, 368,8 km.
Miehistä maaliin pääsi osallistujista 17/31, naisista 7/8. Hyvä naiset!
Verrattuna muutamia vuosia aiemmin juostuihin kahteen NUTS300-kisoihin, aika on pari tuntia hitaampi. NUTS300:ssa aika oli vuonna 2021 molemmilla 97:21 ja vuonna 2022 Jaanalla 96:17 ja minulla 96:31. Aikaero tai ajan samuus kertoo, että kisat ovat vaativuudeltaan kokonaisuudessaan hyvin lähellä toisiaan, tai jos eroa on, oman kokemuksen perusteella (ja myös aikojen) se on juuri aikojen kertomaan suuntaan niin, että Pogostan Trail:n reitti kokonaisuudessaan hieman vaativampi. Matka myös jonkin verran pidempi ja nousumetrejäkin todennäköisesti enemmän. Maasto Kainuussa on rikkonaisempi ja pieniä nousuja ja laskuja tulee koko ajan, vaikka isot tunturit puuttuu. Maasto on myös kokonaisuudessaan erämaisempi (ja myös karhuisempi), vaikka NUTS300-reitillä Puljun erämaa on erämaisuudessaan käsittämättömän korvessa. Pogostan reitillä kuitenkin kaikkineen erilaista erämaista maisemaa on enemmän.
Kokonaisuudessaan ultrajuoksukisoista heittämällä hienoin kokemus. Vaikea pukea sanoiksi. Ystävälliset ja ihanat ihmiset huollossa ja järjestelytiimissä teki ison vaikutuksen. Kainuun ja Pohjois-Karjalan ihana luonto. Sillä olisi potentiaalia vaikka mihin.
Maanantaina Jaanan olo vaikuttaa selkeästi paremmalta ja parantuneelta, joten päädymme epävarmalla mielellä suuntaamaan kohti Itä-Suomea. Junalla Joensuuhun ja bussi Ilomantsiin, jossa illalla numerolapun haku, varustetarkistus ja kolmen huoltopisteen dropbag:n jättö. Nukumme hyvän yön Hotelli Pogostanhovissa ja aamulla klo 7.30 lähdemme maalialuuelta lähtevällä kisabussilla kohti Kuhmossa olevaa kisan starttipaikkaa.
Edessä olisi siis 328+ km Kuhmosta Ilomantsiin. Tuo +-merkki arvatenkin tarkoittaa sitä, että kilometrejä olisi tiedossa todennäköisesti selvästi enemmän kuin tuo 328 km. Matka olisi siis kutakuinkin samanmittainen NUTS300-kisa (itsellä gps:ssa siinä matkaa kertyi muistaakseni 339 km). Tänä vuonnahan NUTS300-kisaa ei järjestetty. Pogostan Ultra Trail:lla pitkä 328+ kisa järjestetään ensimmäistä kertaa ja otamme kisamatkan ilahtuneena vastaan.
Kisa starttaa klo 12. Matkaan lähtee 40 juoksijaa, 31 miestä ja 9 naista. Oma olo tuntuu hyvältä ja mielessä ei ole pienintäkään jännityksen tunnetta. Kisaan lähtö oli tapahtunut niin epävarmoissa tunnelmissa, että on pelkästään iloinen olo siitä, että on päässyt starttaamaan.
Yön pimeys lisää haastetta myös henkisesti: pimeässä yössä eteneminen on helpossakin maastossa paljon haastavampaa kuin päivällä. Kroppa ei vain toimi samalla tavoin pimeässä kuin valoisassa. Selkeä pitkä pimeä yö tuo ihan erityisen lisähaasteen verrattuna keskiyön auringossa juostavaan NUTS300-kisaan.
Kun lopulta pääsemme pois ryteikköalueelta, tiellä vastaan tulee järjestelijöiden tiimistä Pale, jolle lähes kirjaimellisesti oksennamme pahan olomme reitistä. Anteeksi. Ei ollut tarkoitus. Osuit vain juuri pahimpaan hetkeen. Paria minuuttia myöhemmin oksennan ihan oikeasti. Tuntuu, että tästä ei tule kerta kaikkiaan yhtään mitään.
Yö on pimeä ja olo on uupunut. Lämpötila on nippanappa plussan puolella ja tuntuu paikoin todella kylmältä. Puolen yön maissa reitille osuu autiotupa, jonne menemme sisään ja laitamme tulet pesään. Yritämme syödä jotain, mutta mikään ei tunnu maistuvan. Ei vain saa laitettua energiaa suuhun. Kylmähorkka hiipuu elimistöön ja ehdotan, että kaivautuisimme bivy-bagiin ja yrittäisimme hetkeksi nukahtaa. Kohta tupaan saapuu myös kisassa mukana olevat kaksi saksalaismiestä ja turvajuoksijana kisassa oleva Eini. Saksalaisilla on mukana ihan kunnon kuivamuonaa ja retkikeitin. Kunnon ruuan ihana tuoksu tekee oman olon entistä huonommaksi ja hytisen kylmästä bivy-bag:ssa. Uni ei tule, kun kylmänhorkka on niin kova ja puolentoista tunnin lepoyrityksen jälkeen jatkamme matkaa.
”Me ei selvitä tästä.” Aamun valjetessa käy yhä enemmän selväksi, että elimistössä ei ole voimavaroja selvitä tästä matkasta. Ehkä palautuminen Kairacross Vätsärin kisasta on vielä liian kesken. Palautumattomana on paitsi hitaampi myös ennen kaikkea kyvyttömämpi kestämään kisan tuomaa epämukavuutta ja tiettyä ”rajalla olemisen” -kokemusta.
Teemme päätöksen keskeyttää ensimmäisenä tulevaan noin 120 km:ssa olevaan huoltoon. Sinne aikaraja on 30 tuntia (keskiviikkona klo 18) ja sen puitteissa pysyminen myös on haasteena. Huollosta pitää nimenomaan olla ulos tuolloin, ei riitä, että huoltoon saapuu silloin. Sen sijaan pitää ehtiä ainakin myös syödä, teipata rakot, täyttää reppu uusilla eväillä ja edes henkisesti hetki levähtää. Tulee mieleen, että ehkä helpointa olisi, jos emme ehtisi aikarajoissa niin ei tarvitsisi rikkoa omaa periaatetta, että epämukavuus tai se, että en jaksa, ei ole koskaan syy keskeyttää. Ainoat hyväksyttävät syyt keskeyttämiseen ovat aikarajaan törmääminen tai jokin todellinen ongelma, joka oikeasti estää etenemisen. Päätämme kuitenkin tällä kertaa rikkoa omaa periaatettamme. Koska tästä ei oikeasti tule selviytymään, tämä on liian vaativaa ja vaikka ehtisimme aikarajoissa huoltoon, emme ehtisi huoltaa siellä itseämme tarpeeksi, että jaksaisimme tulevan uuden pimeän yön. Enää ei tarvitse startata yhtään mihinkään ultrakisaan.
Jaana soittaa Hotelli Pogostanhoviin ja varaa meille huoneen. Kertoo, ettei osaa sanoa, koska saavumme ja pyytää jättämään avaimen siten, että voimme päästä sisään senkin jälkeen, kun vastaanotto jo kiinni.
Lähestymme huoltoa. Olo on hieman kohentunut ja varovaisesti mieleen nousee ajatus, että pitäisikö kuitenkin vielä antaa mahdollisuus matkan jatkumiselle. Jaana muistuttaa, että meillä on se hotellihuone jo varattu. Päätös on jo tehty. Päätämme kuitenkin, että katsotaan tilannetta silti uudelleen vielä huollossa.
Tulemme huoltoon 52 minuuttia ennen cut off:a klo 17.08. Suunnon kello näyttää 128 km kuljettua matkaa. Takana 29 tuntia kisaa ja 50 minuuttia olisi aikaa saada itsensä siihen kuntoon, että on leimaamassa ulos huollossa viimeistään klo 17.59. Huolto on ensiluokkaista ja jotenkin ei jää vain mitään vaihtoehtoa sille, että matka jäisi tähän. Palvelu huollossa on liikuttavan avuliasta ja mieli kohenee aivan eri tasolle. Syömme herkullista kanapastaa, huollamme jalat ja täytämme reput uusilla eväillä. Jatkamme matkaa klo 17.50 (10 minuuttia ennen cut-off:a). Jaana soittaa Pogostanhoviin ja peruu huoneemme.
”Every step is evidence. The story in your head is not true. Forwards. Forwards.” Toissa viikolla Last Soul Ultran voittaneen Mark Dowdlen kisan loppupuolella määrätietoinen ilme kasvoillaan toteama lausahdus tulee mieleen. Heikolla hetkellä mieli uskottelee kaikenlaista: En pysty. En kykene. En jaksa. Tässä ei ole mitään järkeä.
Matka huollosta jatkuu käsittämättömän hyvävoimaisena ja hyväntuulisena. Tuntuu, että yhtäkkiä kaikki vaikeudet ovatkin poissa. Kulku tuntuu helpolta ja olemme kiitollisia, että saamme olla täällä.
Yön pimeydessä unohdamme pitää meteliä kulkiessamme ja onnistumme säikäyttämään noin 50 metrin päässä nukkuvan karhun, joka kovalla ryminällä pakenee läheisyyttämme.
Kisan toinen huolto on Patvinsuolla torstaina klo 24 noin 200 kilometrissä (60 tunnin kohdalla). Matka sujuu erittäin hyvällä mielellä ja maisemat ovat käsittämättömän kauniit. Tuntuu, että olemme kauneushoitolassa. Luonnon kauneus tuntuu hoitavan jokaista solua. Tuntuu melkein nololta, ettemme ole tienneet näistä maastoista. Kaikkialla on aivan uskomattoman kaunista. Mieleen tulee syvä kiitollisuus Suomesta. Tämä tuntuu aivan salatulta helmeltä. Mielessä pyörii Kainuun maakuntalaulu:
”Kuulkaa korpeimme kuiskintaa, jylhien järvien loiskintaa! Meidänpä mainetta mainivat nuot koskien ärjyt ja surkeat suot! Meidänpä vapautta vaarat on nää! Meidän on laulua lahtien pää! Meille myös kevätkin keijunsa toi, rastas ja metso täälläkin soi.”
Oma oloni jatkuu erittäin sekavana. Väsyttää aivan armottomasti. Yritän pysyä hereillä, mutta välillä horjahtelen polulta sivuun. Mietin, että olen Suomen armeijan sotilaspoika itärajan sotatantereella. Mietin, montakohan askelta uskaltaa kerrallaan nukkua ilman, että kaatuu. Yhdessä harjulle nousussa Jaana toteaa, että otetaan oikein reippaalla askeleella niin piristyy. Katson alaspäin jalkojani: ”Minähän olenkin nainen!” En olekaan sotilaspoika. Pää alkaa hiljalleen seljetä ja tajuan olevani ultrajuoksussa.
Kolmanteen yöhön reitille osuu kolme venelossiylitystä. Viimeisin niistä on hurja. Musta pimeä joki virtaa vuolaana ja olo on kuin Lemminkäisen äidillä Tuonelan virran äärellä. Olimme ajatelleet täyttävämme juomapullot joen vedellä, mutta vesi näyttää niin pelottavalta, ettemme uskalla edes katsoa veteen.
Yksi yö vielä jäljellä. Kolme yötä takana. Laskemme kisan kestoa eniten sen kautta, montako yötä pitää selvitä. Päivisin kulku on pääosin mutkatonta, mutta pimeät yöt ovat raskaita. Yön osalta toteamme, että olennaisinta saada vain yön tunnit kulumaan, ei niin väliä miten.
Päivällä matka jatkuu hyvällä voinnilla. Yö ja päivä ovat monella tapaa niin kaukana toisistaan. Ikään kuin etäiset serkut, jotka tietävät toisistaan, mutta eivät tapaa koskaan toisiaan.
Maisemat jatkuvat aivan uskomattoman kauniina. Ihana aurinkoinen sää 18 astetta. Miten kauneutta voi olla näin paljon? Uskomattoman kauniita järvimaisemia ja harjuja.
Kolmas ja viimeisin huolto olisi Möhkössä noin 40 km ennen maalia noin 300 km kohdalla. Laskemme olevamme siellä neljäntenä yönä kohta puolenyön jälkeen, joten päätämme jo etukäteen, että kisan toinen nukkuminen tapahtuisi Möhkön huoltopisteellä. Joudumme kuitenkin tekemään pienen metsäleirin jo ennen sitä ja nukahdamme hetkeksi.
Saavumme Möhkön huoltoon klo 1 yöllä. Saamme herkullista kinkkukiusausta. Huollossa on oma huoneensa nukkumiseen ja vetäydymme sinne. Laitamme kellon herättämään reilun kolmen tunnin päähän. Heräämme kuitenkin vähän aikaisemmin, noin kahden tunnin unien jälkeen. Oma oloni on taas erittäin sekava, sama kuin toissayönä nukkumisen jälkeen. Sekava mieleni uskottelee minulle, että tämä Pogostan Ultra Trail on oikeasti vain hämäyskisa. Todellinen kisa on ”Älä koskaan toimi niin kuin parhaat ultrajuoksijat” -kisa, jossa joka kerta, kun tekee jotain typerää, saa pisteen. Lopulta se voittaa, joka on kerännyt eniten pisteitä. Jaana kehottaa minua jättämään juoksurepusta tyhjät kokis- ja Jaffapullot pois ja vaihtamaan huoltorepusta uudet. Vastustan. En vaihda, jottei pisteet jäisi saamatta.
Jaana myös kehottaa, että maastossa nukkumiseen lisälämmöksi tarkoitetun lakanapussin voi myös jättää nyt huollon dropbag-pussiin, kun öistä metsäyötä ei ole enää tulossa. Vastustan sitäkin ja salaa jätän lakanapussin reppuun, ettei kisapisteet jää saamatta. Matka jatkuu klo 4.40 reilun 3,5 tunnin huoltotauon jälkeen. Tajuan kohta sekoiluni ja kerron Jaanalle ”Älä koskaan toimi niin kuin parhaat ultrajuoksijat” -kisasta ja nauramme hervottomasti. Matka jatkuu iloisella mielellä, joskin edelleen vähän sekavana. Yön pimeys ja illan ja aamun hämäryys tekee olosta hieman huteran.
Tuntien kulkemisen jälkeen Jaana kertoo nauraen liittyneensä myös saman ”Älä koskaan toimi niin kuin parhaat ultrajuoksijat” -kisan osallistujiin. Kertoo, että useampi tunti sitten huomasi, että kengässä on kivi, mutta päätti, ettei kerro siitä minulle, etten käske ottaa kiveä pois kengästä ja jää siten Jaanalta kisapisteet saamatta. Nauramme taas hervottomasti.
Aamu on valjennut. Noin 30 km matkaa maaliin. Uskallamme ensimmäistä kertaa miettiä ääneen, että pääsemme maaliin. Muistutamme samalla itseämme, että matka on edelleen todella pitkä ja mitä tahansa voi väsyneenä tapahtua. Tuntuu kuitenkin joka tapauksessa siltä, että nyt useamman päivän normaalista yhteiskunnasta sivussa olemisen jälkeen ollaan palaamassa normaaliin yhteiskuntaan.
Noin 7 km ennen maalia Jaanan tekee mieli juosta vähän lujempaa kuin mihin minä kykenen, ja ensimmäistä kertaa kisan aikana erkaannumme toisistamme. On kuuma, aurinko paahtaa kuumasti. Vastaan ja myöhemmin ohi tulee lyhyempien matkojen juoksijoita ja moni tsemppaa ihanan kannustavasti sauvoilla laahustavaa pitkän matkan tarpojaa.
Jaana saapuu maaliin puoli tuntia ennen minua ja tulee vastaan minua loppumatkasta. Maali todellakin tulee vastaan. Olen maalissa ajassa 99 h 45 min ja Jaana 99 h 15 min. Suunnon kello näyttää kilometrejä 352 km (ilman sauvojen hakureissua) ja noin 8000 nousumetriä . Jaanalla kilometrejä näkyy vieläkin enemmän, 368,8 km.
Miehistä maaliin pääsi osallistujista 17/31, naisista 7/8. Hyvä naiset!
Verrattuna muutamia vuosia aiemmin juostuihin kahteen NUTS300-kisoihin, aika on pari tuntia hitaampi. NUTS300:ssa aika oli vuonna 2021 molemmilla 97:21 ja vuonna 2022 Jaanalla 96:17 ja minulla 96:31. Aikaero tai ajan samuus kertoo, että kisat ovat vaativuudeltaan kokonaisuudessaan hyvin lähellä toisiaan, tai jos eroa on, oman kokemuksen perusteella (ja myös aikojen) se on juuri aikojen kertomaan suuntaan niin, että Pogostan Trail:n reitti kokonaisuudessaan hieman vaativampi. Matka myös jonkin verran pidempi ja nousumetrejäkin todennäköisesti enemmän. Maasto Kainuussa on rikkonaisempi ja pieniä nousuja ja laskuja tulee koko ajan, vaikka isot tunturit puuttuu. Maasto on myös kokonaisuudessaan erämaisempi (ja myös karhuisempi), vaikka NUTS300-reitillä Puljun erämaa on erämaisuudessaan käsittämättömän korvessa. Pogostan reitillä kuitenkin kaikkineen erilaista erämaista maisemaa on enemmän.
Kokonaisuudessaan ultrajuoksukisoista heittämällä hienoin kokemus. Vaikea pukea sanoiksi. Ystävälliset ja ihanat ihmiset huollossa ja järjestelytiimissä teki ison vaikutuksen. Kainuun ja Pohjois-Karjalan ihana luonto. Sillä olisi potentiaalia vaikka mihin.