NUTS Distance 300 by Black Diamond (326 km)

Kesän toinen päähaaste NUTS Distance 300 by Black Diamond kisattiin vain kaksi viikkoa edellisen haasteen, viisipäiväisen erämaaseikkailun Kairacrossin jälkeen. Tämä oli herättänyt etukäteen pientä pohdintaa, mahtaako mitenkään olla mahdollista mahduttaa näitä molempia kilpailuja samaan kesään. Molemmat olivat kuitenkin niin uniikkeja, ettei kerta kaikkiaan pystynyt jättämään kumpaakaan pois. Kärsitään sitten tarvittaessa seurauksista myöhemmin. 

Kairacrossin jälkeen olo oli kaikin puolin hyvin pirteä ja innostunut ja NUTS300:n lähestyessä olo tuntui myös hyvin palautuneelta.

Kisa alkoi maanantaiaamuna klo 12 Lemmenjoen Njurkulahdelta. Ensimmäinen etappi olisi 88 km mittainen matka Kalmankaltioon. Tämän etapin olimme käyneet testaamassa kuukautta aiemmin ja todenneet sen haastavaksi ja perin epämiellyttäväksi. Alun Lemmenjoen kauniiden ja helppokulkuisten alueiden jälkeen tiedossa on tylsää, märkää, polutonta, risukkoa, kivikkoa, suota ja ei mitään. Tällä reitillä jalat tulisivat toistuvasti kastumaan, mikäli reitti on yhtä märkä kuin kesäkuussa. Toiveissa kuitenkin oli, että reitti olisi kuivempi ja sen myötä helppokulkuisempi.

Koska tiedossa olisi 200 mailia eli noin 326 km, tärkeää olisi, että alussa ei missään tapauksessa lähde yhtään liian kovaa ja juokse jalkojaan alta. Mieluummin liian hiljaa. Muiden vauhti vie kuitenkin helposti mukanaan. Jotenkin korvaani on jäänyt myös soimaan joskus 20 vuotta sitten maratonilla kuulemani, kun olin alkumatkasta ohittamassa jotain miestä: ”Alkumatkasta 5 min liian kovaa tarkoittaa 30 min loppuajassa”. Siis huonompaa. Lopputuloksissa tuo mies olikin sitten noin puoli tuntia minua paremmalla ajalla. Sittemmin sen on saanut kokea eri tavoin pidemmilläkin matkoilla. Tällaisessa usean päivän mittaisessa kisassa liian nopea alkuvauhti tarkoittaisi helposti puolta vuorokautta tai kokonaistakin, jos ylipäätään onnistuu pääsemään maaliin. Päätimmekin, että pyrimme lähtemään mahdollisimman hiljaa ja tietoisesti porukan viimeisenä.

Olimme kesäkuun testikäynnin pohjalta arvioineet, että käytämme reittiin rauhallisesti edeten aikaa noin 20 h, mikä tarkoittaisi, että Kalmankaltion huoltoon tulisimme 4 tuntia ennen cut-off:a. Matka lähti liikkeelle hyvin ja meno tuntui kaikin puolin helpolta ja mutkattomalta. Alun perin olimme olleet huolissamme, että alkumatka tuntuisi tylsältä, kun siitä oli vain kuukausi, kun samalla reitillä olimme olleet ja silloin tämä reittiosuus oli tuntunut todella puuduttavalta. Nyt matka tuntui taittuvan aivan itsestään. 35 km kohdalla alkava poluton osuus lähti niin ikään liikkeelle mutkattomasti. Kuukausi aiemmin olleen käynnin pohjalta moni kohta oli tuttu ja ihan kaikissa kohdissa ei välttämättä tarvinnut tuijottaa gps-jälkeä kellon näytöltä. Jäljen tuijottaminen näytöltä oli kuitenkin uuvuttavaa ja toi yhden lisärasituksen tälle muutoinkin teknisesti koko matkan vaativimmalle osuudelle. Osuus oli erittäin märkä, yllätyksemme keskiosalta monin paikoin vielä märempi kuin kesäkuussa. Reittiä joutui paikoin todella hakemaan, jos ei halunnut kahlata reisiä myöten. Märkyys teki sen, että jo hyvissä ajoin oli tarpeen pitää säännöllisiä jalkojen huoltotaukoja, jotta jalat voisivat kestää koko pitkän kisan rasitukset. Noin kolmen tunnin välein kengät pois, vähän happea kengille, märkien sukkien puristaminen vähän kuivemmiksi, hiekan ja kivien poisto kengistä ja märät sukat ja kengät takaisin jalkaan. Sauvoista oli tällä osuudella iso apu, ne helpottivat monin tavoin suonylityksissä, purojen ylityksissä, kivikossa tai muuten epämääräisellä alustalla. 

Jossain vaiheessa yöllä minulle iski jostain syystä outo heikkous, vatsakipu ja kuvottava olo. Tuliko sittenkin jossain kohtaa mentyä hivenen liian kovalla teholla? Erityisesti tilanteet, joissa joku ohittaa, ovat tässä suhteessa riski. Ei pitäisi ajatella lähtevänsä perään. Yksi tällainen potentiaalinen vaihe oli yhdessä vaikeassa suonylityskohdassa, jossa oltiin jääty etsimään mahdollista ylityskohtaa, Epun porukka mukanaan pari kisan juoksijaa meni reippaalla tahdilla ohi, kun taas me juututtiin ylitykseen, kun osalla oli siinä vaikeuksia. Yritettiin kuitenkin ylityksen jälkeen saada Epun porukkaa kiinni ja muutamien kilometrin ajan pitää heitä edes näköetäisyydellä, että saisi edes hetkeksi tauon navigointilaitteen tuijottamisesta, kun tämä oli sitä haastavinta navigointialuetta.

Minulla on erittäin herkkä vatsa, jota pitää pitemmissä suorituksissa kuunnella tosi herkällä mielellä ja reagoida ajoissa. Pienikin liian kova vauhdinlisäys väärään aikaan voi olla sille tuhoisa. Toinen on liian runsas syöminen tai juominen. Toisaalta se voi olla mikä tahansa muukin. Erityisesti yöajat ovat vaikeita vatsan kanssa ja vatsa ei jotenkin meinaa suostua ottamaan öisin mitään vastaan. Jotenkin vatsa ei tajua, että juoksujen aikana yölläkin sen pitäisi toimia normaalisti ja ottaa vastaan energiaa. Tätä ihmeellistä heikotusta kesti lähes koko lopun helppo osuus noin 20 km. Onneksi seurassa olleet siskoni ja Jussi Riku olivat avuksi tässä ja laskettiin reilusti nopeutta. Kaksi kertaa piti pistää pitkäksi ja maata selällään hiirenhiljaa viitisen minuuttia. Tässä ehti kyllä käydä jo mielessä, että jääkö reissu tähän, joutuuko sisko lähtemään yksin ja minä jään vain odottamaan häntä maaliin tulevaksi. Ajatus tuntui kammottavalta. Odottaminen monta päivää samalla kun sisko saisi edetä erämaassa. Aika kuluisi silloin kuolettavan hitaasti. Se kuluisi paljon hitaammin kuin poluilla. Minulle ei tapahtuisi mitään. Sisko sen sijaan saisi olla erämaassa ja edetä.

Onneksi olo helpottui jossain kohtaa vähän ennen Kalmankaltiota, heikkous oli poissa ja pystyi taas normaalisti etenemään. Minun vatsavaivani olivat kuitenkin hidastaneet matkantekoa niin, että saavuimme Kalmankaltioon tunnin suunniteltua myöhemmin noin klo 9.

Kalmankaltiossa hyvä tauko ja ruokailu. Söimme järjestäjien kinkkukiusausta ja Markolta tilaamaamme riisipuuroa. Lisäksi saimme Jukalta ja Mikiltä puoli kattilallista kanapastaa, joka heiltä oli jäänyt yli. Melkein kaikki syötiin. Yritimme lepäillä hetken ja nukahtaminenkaan ei olisi haitannut, mutta hetken makoilun jälkeen päätimme jatkaa klo 10.30, vaikka alun perin suunnitelma oli ollut pitää taukoa lähelle cut-off-rajaa ja varmistaa elimistön palautuminen rankalta ensimmäiseltä osuudelta, jonka ennakkoon ja aiemman reitin tuntemuksen perusteella arvioimme reitin selvästi rankimmaksi osuudeksi. Vaihdoin myös kengät ja sukat. Jaana sen sijaan totesi pitävänsä samat kengät kuin aiemmin, koska arvioi ne märkyydestä huolimatta paremmiksi kuin vaihtoparina olleet kengät.

Jaana vaihtoi Kalmankaltiossa sen sijaan  reppunsa suuremmaksi. Sääennuste lupasi varsin viileitä öitä ja maastoyöpymisiä varten halusimme mukaan untuvatakit ja untuvahousut ja ne eivät olisi juoksureppuun mahtuneet. Myöhemmin ne osoittautuivat todella mukaviksi sateisilla ja viileillä bivy-tauoilla.

Kalmankaltion jälkeen maaston profiili muuttui täysin. Jos tätä ennen maasto oli Lemmenjoen alun kauneuden jälkeen ollut mitäänsanomatonta, kosteaa, märkää ja jotenkin monin tavoin ankeaa niin, että mielessä väkisin soi ”Murheellisten laulujen maa”, edessä olikin yhtäkkiä erikoinen kuiva hiekkadyynierämaa. Aurinko porotti pilvettömältä taivaalta, oli todella kuuma, nesteet loppuneet ajat sitten ja vettä ei tuntunut löytyvän mistään. Siskon päässä alkoi soida Pave Maijasen ”Mul on jano”, minun päässäni puolestaan Lauri Tähkän Aavikko:

”Niin kuiva karu maa
Ei sen kuumutta kestä ees sieluista sisukkaimmat
Ja rohkeet jotka on
Lähteneet vaeltaa
Ennen pitkää mun polttavissa tuulissa uupuivat”

Oli niin kuuma, että kastelimme päätä kuralammikon vedellä, kun mitään muuta vettä ei ollut näkyvillä. Sisko lähti yhdessä vaiheessa innolla väärään suuntaan, kun kertoi näkevänsä vihdoin vettä ja pienen järven. Se oli kuitenkin vain kangastus.

Matka eteni kuitenkin tasaisesti. Tavoitteena oli edetä niin pitkään kuin jaksaisimme, ja sitten kun jaksaminen loppuu, nukkua muutama tunti bivy-bag:ssa. Oletimme väsymyksen iskevän suhteellisen varhain illalla, olihan takana jo yksi nukkumaton yö. Väsy tulikin jossain iltayhdeksän maissa ja aloimme pohtia parin tunnin taukoa. Yleisenä tavoitteena meillä oli, että ensimmäistä yötä lukuun ottamatta vuorokauteen pitäisi saada pari tuntia unta, jotta kisan jaksaa maaliin asti. Jos kisa kestäisi kaksi päivää tai vain hieman yli, uskoisin, että sen voisi mennä ilman unta tai pelkillä muutaman minuutin power nap:lla, mutta koska meidän vauhdilla kisa kestäisi 4-5 päivää, oli selvää, että kunnon unta olisi saatava.

Sitten alkoi sataa. Tuntui, että taivaalla jokainen pieninkin harmaampi pilvi halusi pudottaa vesilastinsa juuri siihen. Silloinkin, kun muutoin taivas näytti selkeältä, se ainoa pieni pilvi halusi sataa juuri siihen. Olo tuntui vahvoista kuorivaatteista huolimatta kylmältä. 

Väsytti ja olisi tehnyt mieli nukkua. Sateessa leiriytyminen oli kuitenkin haastavaa ja tarkoittaisi, että herätessä pitäisi pystyä pukemaan märät vaatteet takaisin päälle ja jatkaa matkaa. Samalla tärkeää olisi, että edes jokin vaate pysyisi kuivana mahdollisia hätätilanteita varten. Jos vaikka loukkaa itsensä niin, ettei pysty etenemään, olisi tärkeää, että olisi jotain kuivaa päälle pantavaa, että kylmety sateessa. Puolenyön maissa väsymys kävi niin suureksi, että oli pakko ottaa tauko. Sade ei ollut kokonaan tauonnut, muttei enää satanut jatkuvasti. Päätimme leiriytyä aika spontaanisti ”nyt juuri tähän”. Tuntui, että enempää ei nyt kannata edetä. Väsymyksen keskellä vauhti hidastuu, tulee kylmä ja syöminen vaikeutuu.

Laitoimme nopeasti bivy-bag leirin pystyyn, herätyskello soimaan kahden tunnin päähän ja silmät kiinni. 15 minuutin bivyssä pyörimisen jälkeen kumpikin kuitenkin totesi, että noustaisiinko. Mahdollisesti molemmat olimme onnistuneet nukahtamaan parin minuutin pikanukahduksen, mutta varmuutta siitä ei ole. Kunnolliseen nukahtamista ei kuitenkaan kumpikaan pystynyt. Pistimme leirin kasaan ja takaisin polulle. Kaikkiaan tauko oli kestänyt noin 50 min. Lepo oli kuitenkin tehnyt tehtävänsä ja olo selvästi virkistynyt ja kulku tuntui jälleen helpolta. Saimmekin varsin nopeasti näköyhteyteen edellä kulkevia muita juoksijoita ja myös seuraa heistä erimittaisille taipaleille. Kulku oli mutkatonta ja kivaa. Välillä myös nauratti melkoisesti. 

 

 

Viimeisetkin väsymyksen rippeet kaikkoisivat kellon lähestyessä neljää. Klo 3.55 päässä alkoi soida ”Taas on uusi päivä koittanut…” ja olo oli yhtäkkiä sellainen, kun on oikein hyvän pitkän yön jälkeen. Täynnä energiaa ja iloista vauhdikkuutta. Vauhdikkuudesta huolimatta pyrimme pitämään kiinni siitä, että pidämme säännöllisin väliajoin taukoja, jossa myös otamme kengät pois ja annamme niille hieman happihoitoa ja poistamme mahdolliset kivet ja hiekat kengistä. Tällaiset stopit eivät vie aikaa montaa minuuttia, mutta voivat pelastaa jalkoja edes jossain määriin rakoilta ja muilta märän reitin aiheuttamilta tuhoilta.

Väsymys kuitenkin iski uudelleen myöhemmin aamulla. Koska edellinen nukkumisstoppi oli jäänyt kovin lyhyeksi, päätimme yrittää nukkua uudelleen. Päivä oli tulossa ja tiedossa oli, että päivän kunnolla noustua, nukkuminen tuskin enää olisi mahdollista, kun elimistö menee täyteen vireystilaan. Laitoimme taas kellon herättämään kahden tunnin päästä. Tällä kertaa onnistuimme nukkumaan 10 minuuttia. Kaikkineen tauko kesti noin kolme varttia. Jälleen tauko kuitenkin piristi selvästi ja matka jatkui.

Viimeiseltä tunturilta laskeutumisen jälkeen rupesimme odottamaan edessä tulevaa noin 20 km asfattipätkää ennen Hettaa. Se ei tuntunut tulevan millään. Teimme tässä yhteydessä myös pienen pummin seuraamalla Suunnon kellosta gps-jäljen ohjausta. Sen seuraaminen vei suoraan väärälle polulle. Mietimme, että tämä tuntuu nyt väärältä polulta, mutta emme silti tarkastaneet asiaa kännykän Maastokartasta, vaan uskoimme Suunnon kelloa. Meni tovi aikaa löytää takaisin oikea polku.

Asfaltti tuntui ihanalta helpotukselta. Vaikka matkaa oli huoltoon vielä 20 km, tuntui kuin olisimme jo perillä huollossa. Etukäteen olimme olleet huolissamme, että asfaltilla eteneminen maaston jälkeen näin pitkään olisi kauheaa ja tuhoisaa motivaatiolle ja ehkä jaloillekin. Nyt tunne oli kuitenkin päinvastainen. Lisäksi ympäröivä luonto oli aivan poikkeuksellisen kaunis. Olimme erityisen innoissamme nähdessämme Mestari Cheng -elokuvasta tutun miljöön ja pihapiiriin. Paikka näytti vielä tunnelmallisemmalta kuin elokuvassa. Jotenkin olin ajatellut, että elokuvassa miljöö olisi ollut ainakin jollain tavoin lavastettu. Ei, ei se ollut. Se oli oikeastikin niin tunnelmallinen. 

Viimeisten Hettaan vievien kilometrien aikana kuumuus oli kiristänyt otettaan. Suora vasta-aurinko ja pilvetön taivas asfalttipohjalla ei ole kaikkein innostavin yhdistelmä.

Saavuimme Hetan huoltoon noin 15.45. Jaana oli etukäteen kertonut menevänsä huollossa suihkuun, mikä minusta oli siinä vaiheessa tuntunut hassulta ajatukselta. Vielä huoltopaikalle Hetan kouluun sisään astuessamme olin sitä mieltä, etten mene suihkuun. Vessaa etsiessäni avasin kuitenkin epähuomiossa suihkun oven ja huomasin miten mutkattomalta suihkussa käyminen näytti. Vaikkei minulla ollut pyyhettä mukana, riisuin vaatteet ja suihkuun. Ihana lämmin vesi. Jaana tuli myös suihkuun. Nautinto täydellistyi, kun Marko vielä oli hoksannut hakea huollosta meille 0 % Karhut ja koputti pesuhuoneen ikkunaan ojentaakseen ne meille. Samassa yhteydessä saatoin pyytää häntä tuomaan minulle pyyhkeen.

Suihkun jälkeen teippasimme jalkojen rakot ja orastavat rakot ja ruoka maittoi erittäin hyvin. Söimme huollon kinkkukiusausta ja Markon tekemää riisipuuroa sekä purkillisen säilykepersikoita. Olo oli hyvä ja innokas. Totesimme heti, että olemme molemmat niin virkeitä, että huollossa on turha yrittää pitää mitään nukkumistaukoa, joten päätimme jatkaa matkaa reilun tunnin huollon jälkeen klo 17.15.

 

Matka jatkui erittäin hyvällä mielellä. Vähän kuin itsestään. Oli tunne, että olemme edelleen tauolla, mutta jalat vievät meitä itsestään ilman mitään työtä kohti Pallasta. Oli ihana päästä tutuille poluille, joilla on tullut oltua lähemmäs 20 kertaa niin hiihtovaelluksilla, kesäreissuilla kuin NUTS:n juoksuissa. Ihana oli päästä nousemaan kohti Pyhäkeroa. Jalat tuntuivat kevyiltä ja maisemat innostivat ja olo oli luottavainen. Edeltävien monin paikoin pehmeiden ja upottavien erämaamaastojen jälkeen Hetta-Pallaksen helppo reitti ja pääosin kova polku oli suorastaan terapiaa. Alkumatkasta kaikki juokseminen oli tuntunut kankealta, nyt tuntui, että askel suorastaan lensi kaikissa alamäissä ja tuntui siltä, ettei alla ole lainkaan kilometrejä, vaan että matka olisi vasta alkanut. Ylämäet menivät vahvasti tai oikeastaan ne tuntuivat jopa helpommalta kuin tasainen, kun oli ihana saada vaihtelua tasaisella taivaltamiseen. Kova alusta ja selkeä reitti teki kulkemisen huomattavasti helpommaksi kuin ensimmäinen puolikas.

 

Olisi ollut ihana jatkaa avaralla ja kovapohjaisella Hetta-Pallaksen reitillä sen sijaan, että reitti oli uudelleenreititetty kulkemaan Ketomellan ja Hietajärven kautta. Sellaista tuskaista pusikkoa, jossa on paljon hyttysiä. Onneksi kuitenkin hyvä polku. Saimme tässä vaiheessa hyväksi toviksi seuraa Tomista, jonka juttuja oli kiva kuunnella ja mukava olisi ollut jatkaa matkaa yhdessä pidempäänkin, mutta Tomin vauhti oli sen verran ripeää, että jouduimme jättäytymään taakse. Ilta alkoi hämärtää ja alkoi väsyttää. Tässä vaiheessa maastoon alkoi ilmaantua kaikenlaista ylimääräistä. Molemmat meistä, toisistaan riippumatta, näimme taipaleella useita uusia autiotupia. Sellaisia, joissa on koko pihapiiri puuliitereineen, huusseineen ja saunoineen sekä useita uusia laavuja. Jaana näki taipaleella myös astronautin ja villisian. Villisian nähtyään Jaana otti siitä myös kännykällä valokuvan, kun oli alkanut epäillä, että tämäkin saattaisi olla hallusinaatio ja jos se olisi hallusinaatio, se ei näkyisi kuvassa. Outoa kyllä, tuo villisika näkyi kuin näkyikin Jaanan mielestä myös valokuvassa. Oli siinä vaiheessa pohtinut, että toisaalta, voihan olla niin, että näkee myös valokuvaan hallusinaatioita. Myöhemmin valokuvassa näkyy risukasa, jossa hyvällä tahdolla on ehkä jotain samaa muotoa kuin villisiassa (ks. kuva).

Hallusinaatioiden jatkuttua aloimme pohtia kunnon yöpymisen ehdotonta tarpeellisuutta. Nyt jos koskaan olisi tärkeää saada unta. Päivä oli kääntynyt jo torstain puolelle ja maanantaina klo 12 olleen startin jälkeen eli ma-ti-ke aikana olimme nukkuneet vain noin 10 minuuttia sekä kaksi minuutin parin powenap:a, joskin Jaana niistäkin vain toisen. Olimme etukäteen ajatelleet yöpyvämme siinä vaiheessa, kun reitti olisi jälleen noussut ylös Hetta-Pallaksen reitille Hietajärveltä esimerkiksi Pahakurun maisemissa, jossa ötököitä ei todennäköisesti olisi. Nyt väsymys oli kuitenkin sitä luokkaa, ettei auttanut kuin tehdä leiri välittömästi. Teimme sen heti Ketomellan tieltä takaisin metsään nousemisen jälkeen hiekkapohjaisella ylöspäin viettävällä kankaalla vähän klo 2 jälkeen. Tässä vaiheessa gps:n mukaan kuljettua matkaa takana 233 km ja noin 100 km edessä. Jälkeenpäin selvisi, että useampi muukin NUTS300-osallistuja oli päätynyt yöpymään suunnilleen samoissa maisemissa ja suunnilleen samaan aikaan. Nyt pidemmät unet olisivat tarpeen ja laitoimme kellon herättämään vasta klo 6. Ensin vähän surffailua netissä ja viestien laittamista. Sen jälkeen nukahdimme helposti ja nukuimme aina kellon soittoon asti yhteensä reilu kolme tuntia. Oli ollut ihana nukkua.

Matka jatkui ja olo oli vahva. Nousu takaisin Hetta-Pallas-reitille tuntui helpolta ja oli ihana päästä takaisin tälle reitille. Meno oli iloista. Hannukurun ohi, Suaskurun ohi ja Lumikeron yli. Nousun jälkeen pitkä lasku, jossa askellus tuntui erityisen kevyeltä ja juokseminen oli helppoa. Montellinmaja tuli vastaan aivan itsestään, samoin Nammalakuru ja Rihmakuru. Juoksimme kaikki alamäet, sellaisetkin, jotka aiemmin olimme ehdottomasti kävelleet. Kävelyhän tai sellainen vaelluseteneminen oli se, mitä suurin osa kulkemisesta oli. Pallastunturi tuntui pienentyneen pikkukukkulaksi ja nousu oli vaivatonta puhumattakaan sieltä alasmenosta. Meno tuntui suorastaan lentävältä ja pohdimme, että koskaan perusmatkan NUTS:ssa tämä väli ei ole ollut näin helpon tuntuinen riippumatta siitä onko lähtö ollut Hetasta tai Ylläkseltä.

Pallaksella emme meinanneet löytää huoltoa millään. Suunnon kellon gps ohjasi itsepinteisesti etupihalle ja siitä Luontokeskuksen suuntaan. Pyörimme hyvän tovin ja yritimme kysyä apua hotellista, mutta kukaan ei tiennyt. Markokin oli vasta tullut pihaan tukkirekan aiheuttamien tietukosten vuoksi eikä myöskään ollut vielä tietoinen, missä huolto oli. Soitto Epulle ja nopea apu.

Huollossa ruokavalikoima oli tässä vaiheessa jo varsin vähissä, mutta onneksi Marko oli ostanut kaupasta porokiusausta, jonka söimme huollosta saadun keiton lisäksi. Molemmat maistuivat erittäin hyviltä ja upposivat hyvin. Pallaksella jälleen jalkojen teippaukset ja matka jatkui reilun tunnin tauon jälkeen kohti Rauhalan märkiä ja synkkiä metsäisiä risukkoja. Myös vettä oli taas odotettavissa taivaalta.

 

Pallaksen huollon jälkeen olo oli pari tuntia nihkeä, elimistö ei tuntunut käynnistyvän millään ja pidimme tietoisesti vauhtia hitaampana kuin normaalisti. Jaloissa tuntui epämiellyttävältä ja kivut jalkapohjissa lisääntyivät. Ajattelimme pitävämme jalkojen huoltotauon heti, kun sade lakkaa. Se ei kuitenkaan lakannut ja pakkopysähdys Koivakeron laella, josta 47 km maaliin (ja gps:n mukaan 289 km takana). Sateen takia bivy-bagiin ja ensin 10 min jalkojen happihoitoa bivyssa ja sitten teippaus. 

 

Jalkojen huollon jälkeen meno helpottui ja ennen Rauhalan vesipistettä olevat kosteikot eivät tuntuneet ollenkaan niin epämiellyttäviltä kuin ne joskus ovat tuntuneet. Joskin on niinkin, etteivät ne olleet nyt niin märkiä kuin useana vuonna. Rauhalan huollossa tapasimme Ossin ja Jaanan tutun Teijan. Tuntui virkistävältä vaihtaa muutama sana.

Rauhalan jälkeinen asfaltti tuntui mukavalta. Aiemmissa NUTS-juoksuissa tämä parin kilometrin asfalttiosuus on tuntunut rankalta, mutta nyt se oli ehdotonta lepoa. 

Perjantaiaamuna kello kaksi yöllä iski jälleen droppi, kun maaliin oli matkaa noin 27 km ja takana oli gps:n mukaan takana 309 km. Olimme etukäteen ajatelleet, että voisi tehdä aamuauringon jo lämmittäessä leirin Kolvakeron huipulle, jonne matkaa oli vielä muutamia kilometrejä. Nyt ilma oli sen verran viileä, että ajattelimme, että parempi olisi nukkua vasta, kun aurinko olisi noussut vähän korkeammalle. Aurinko tosiaan tänä päivänä nousi, kuulimme tämän olleen ensimmäinen päivä pitkään aikaan, kun aurinko on laskenut ja noussut.

 

Emme kuitenkaan jaksaneet Kolvakerolle asti, vaan taas pikainen leiriytyminen Risulaelle, joka nimensä mukaisesti on aika risukkoinen. Jälleen kello herättämään parin tunnin päähän. Jaana kuitenkin heräsi jo tunnin päästä kylmähorkkaan, vaikka päällä oli bivy-bag:n sisässä untuvatakki ja untuvahousut. Nopeasti energiaa suuhun, leiri kasaan ja toppavaatteissa polulle. Kivut jalkapohjissa tuntuivat liikkeelle lähtiessä jälleen kovilta, mutta aika nopeasti olo helpottui, virkistyi ja lämpö palasi.

Olin pitkään odottanut erityisellä tavalla Äkäskerolle nousua. Kyseinen paikka on yksi suosikkipaikoistani Ylläksen alueella. Kun sinne pääsimme, olo oli melkein kuin maaliin olisi päässyt. Nousu sujui helposti ja ylhäällä oli ihana juosta tasaisella tunturialustalla. Alastulo oli pidempi kuin muistinkaan ja sen jälkeen seurasi vajaa 20 km helppoa taivalta kohti Yllästä. Juoksu kulki tässä vaiheessa tosi mutkattomasti ja juoksimme tästä viimeisestä osuudesta yllättävän ison osan.

Maaliin saavuimme iloisella mielellä perjantaina kello 13.21 ajassa 97 tuntia 21 minuuttia, eli 4 vrk 1 h 21 min. Se oli 6-7 tuntia aiemmin kuin olimme arvioineet olevamme maalissa. Etukäteisarvioissamme maali olisi tullut vastaan klo 20, joten oli hyvinkin ilahduttavaa tulla maaliin jo tässä vaiheessa. Olo maaliin tullessa oli iloinen ja onnellinen. Suunnon gps mittasi matkaa reitiltä 337,6 km.

Tämä oli nyt kolmas tällainen noin viiden päivän kisa, johon saanut osallistua. Aiemmat ovat pari viikkoa sitten ollut Kairacross ja viime vuoden Lapland Wilderness Challenge. Tässä kokemuksessa ja haastavuudessa oli paljon samaa LWC:n kanssa, joskin LWC:ssa ehdoton lisävaikeus tulee siitä, että kyseessä on eräsuunnistustapahtuma, jossa reitti pitää itse valita ja löytää. Myös maasto Vätsärissä on selvästi vaativampi, joskin myös antoisampi. Kairacross on näistä kolmesta ehdottomasti viihdyttävin, hauskin, upein ja innostavin ja siinä melonnan ja vaeltamisen vaihtelu tuo erityisen oman ulottuvuuden. Yhdessä nämä kolme ovat selvästi kolme merkityksellisintä kisaa, mihin saanut osallistua ja toivottavasti kaikki niistä järjestetään myös ensi vuonna. Jos kaikki järjestetään, mutta vain yhteen pystyy osallistumaan, silloin valinta tehdään Kairacrossin ja LWC:n välillä. Se valinta tulee olemaan vaikeaa. Mutta mieluiten niin, että molemmat niistä ovat mahdollisia ja sitten vielä ideaalein olisi, jos kaikki kolme, myös NUTS300, olisi mahdollisia.

Isot kiitokset kisajärjestäjille!

 

PS. Moni on kysynyt, mitä me söimme matkan varrella. Yllä tekstissä jo näkyy, mitä söimme kolmessa huollossa (jokaisessa kinkku/porokiusausta, kahdessa lisäksi riisipuuroa, yhdessä sosekeittoa, yhdessä säilykepersikoita ja yhdessä kanapastaa). 

Reitin varrella söimme (2 henkilöä yhteensä):

- 4 pullapitkoa (tämä oli jäänyt mieleen, kun Kairacrossissa yksi joukkue ohitti meidät Pullavan pullapitko heiluen rinkasta. Se näytti erittäin herkulliselta. Ajattelimme, että pullapitko voisi olla sellainen, joka uppoaa silloinkin, kun muu syöminen vaikeaa. Sitä se todella olikin ja ensimmäiselle etapille otettujen kokeeksi otetun neljän pullaviipaleen jälkeen otimme joka taipaleelle mukaan kokonaisen pitkon, yhdelle kaksi.

- minttu- ja sitruunatäytteisiä tuoreita lakuja 3 pussia

- 2 pussia pähkinöitä 

- 3 pussia kuivattuja apriikoseja

- puoli pussillissa tortilla-chipsejä

- pari kourallista tavallisia perunalastuja

- pussilline sokerikuorrutteisia pehmeitä nallekarkkeja ja hieman muita hedelmäkarkkeja

- 4 suolatablettia (per henkilö) ja 2 kertaa pieni määrä tavallista irtosuolaa

- 4 riisipiirakkaa

- 1 paketti siemennäkkäriä

- paketillinen Lidl:n pieniä meetwursti-nakkeja

- juomana joka taipaleelle molemmille 1/2 litran cokis ja 1/2 l Jaffa, pieni pullo appelsiinimehua ja mustikkamehua. Muuten vettä maastosta, jonka sekaan välillä repusta mehutiivistettä.

Mukana ei siis ollut yhtään geeliä tai urheilujuomaa. Ne ovat minulle sellaisia, etten yksinkertaisesti pysty niitä käyttämään. Niistä tulee oksennusrefleksi pelkästä hajusta. Siksi pakko miettiä muita vaihtoehtoja.

----

Loppuun vielä tulokset kopioituna ultrajuoksu.fi sivustolta:

Naisista maaliin pääsi 9/11 (82 %), miehistä 20/54 (37 %).

Tulokset (alustavat):

Naiset:

1 Saara Päätalo 63:52:44
2 Laura Petäjämäki 75:15:57
3 Elisa Heikkinen 90:27:50
4 Jaana Tervo 97:21:45
5 Kati Tervo-Niemelä 97:21:49
6 Tanja Bastamow 103:36:14
7 Elisa Kotamäki 105:50:59
8 Laura Lakio 108:01:07
9 Satu Uusivirta 108:02:14
…
Satu Niskavaara DNF 255 km 76:30:00
Heli Lehtinen DNF 160 km 37:20:00
Laura Järvinen DNS
Piia Siitonen DNS

Miehet:

1 Janne Hietala 58:57:52
2 Jarkko Aspegren 63:52:48
3 Antti Eronen 66:41:40
4 Mikko Kohonen 68:10:21
5 Jere Sjögren 68:16:45
6 Max Moberg 68:16:47
7 Juha Lehtonen 74:29:34
8 Toni Koski 79:18:13
9 Markus Juvala 80:55:33
10 Mikko Ylinen 81:15:10
11 Henri Arjanne 81:15:14
12 Mika Nurmi 89:41:51
13 Mikko Kosunen 92:15:09
14 Hannu Lempinen 96:36:08
15 Mikko Kolehmainen 96:52:11
16 Tomi Mäkelä 96:53:14
17 Mika Talvisilta 97:44:22
18 Janne Snellman 97:44:26
19 Tuomas Keisteri 99:00:45
20 Toni Keränen 107:40:40
…
Tomi Tuominiemi DNF 300 km 112:00:00
Tuomas Maisala DNF 261 km 43:00:00
Jukka Kukkonen DNF 250 km 77:30:00
Jani Lehtola DNF 224 km 61:00:00
Mika Eskola DNF 206 km 33:50:00
Samuli Nieminen DNF 206 km 30:25:00
Mika Leppälä DNF 206 km 30:25:00
Juha Jumisko DNF 206 km 34:00:00
Matti Vesala DNF 206 km 35:30:00
Antti Varis DNF 206 km 37:00:00
Pasi Flinkman DNF 206 km 50:20:00
Karri Mesimäki DNF 206 km 53:15:00
Tuomas Savinainen DNF 206 km 54:20:00
Daniel Fernandez DNF 200 km 33:20:00
Jere Lallo DNF 190 km 29:00:00
Jani Saarinen DNF 190 km 31:00:00
Juha-Pekka Konttinen DNF 190 km 33:00:00
Tony Karppinen DNF 190 km 34:30:00
Joni Purojärvi DNF 190 km 55:20:00
Heikki Salo DNF 190 km 55:30:00
Tommi Yli-Maunula DNF 180 km 30:50:00
Ville Maksimainen DNF 180 km 30:50:00
Sami Kuusi DNF 180 km 32:00:00
Jaakko Soudunsaari DNF 180 km 32:40:00
Kaj Koskinen DNF 180 km 60:50:00
Jussi Riku Helander DNF 100 km 25:30:00
Mikko Ahonen DNF 96 km 21:20:00
Jukka Nurminen DNF 88 km 15:30:00
Mika Videnoja DNF 88 km 16:00:00
Timo Kaipiainen DNF 88 km 16:20:00
Antti Palomäki DNF 88 km 16:30:00
Pasi Pirhonen DNF 88 km 17:55:00
Tero Tuomala-Greijula DNF 88 km 18:05:00
Mikki Kunttu DNF 88 km 20:00:00
Matias Utriainen DNS