Vaellus Haltille: Didnujoki - Lossuhytta - Pitsusjärvi - Halti - Meekonlaakso - Kuornarjoki - Kilpisjärvi 13.-17.7.2020



Itsenäisyyspäivänä kesken jääneen Haltin valloitusreissun jälkeen kesän suunnitelmiin kuului itseoikeutetusti uusi yritys Haltille. Joulukuun alussa kaamosreissulla Halti jäi valloittamatta, kun keli oli muuttunut voimakkaasti plussalle ja Meekonlaaksosta lumi oli sulanut täysin ja porot söivät siellä ruohoa kuin kesällä. Myös alkumatkan +7 astetta ja upottava lumi oli tehnyt alkumatkasta niin raskaan, että olimme jääneet jälkeen suunnitelmastamme ja siinä ei ollut varaa hitaaseen suksien kantoon mahdollisesti Pitsusjärvelle asti. 

Uuteen yritykseen siis. NUTS Ylläs Pallas ultrajuoksun jälkeen jatkoimme asuntoautolla Markon kanssa Ylläkseltä matkaa Kilpisjärvelle, jossa majoituimme yöksi Tundrean leirintäalueelle tavoitteena siirtyä Haltin reitille aamusta. Viime hetkillä karttaa vilkuillessa olimme päättäneetkin ottaa lähtösuunnaksi Norjan puolella Kilpisjärven tien varressa olevan Didnujoen, jottei tarvitsisi tulla aivan samaa reittiä edestakaisin. Talven reissulta oli myös muistissa, että alkumatka Kilpisjärveltä on osin puuduttavan tylsää.

Otimme pitkään nukutun aamun jälkeen taksin Kilpisjärveltä klo 11 Didnujoen varteen. Taksilla on tuolle 22 km:n matkalle kiinteä hinta 60 e. Norjan rajalla rajavartijat tarkistivat henkilökortit ja tiedustelivat suunnitelmia. Lähinnä heillä tarkoituksena on pitää huoli, ettei ruotsalaisia pääse koronan takia rajan yli. Suomalaisillehan raja on nyt auki. 

Didnujoen suunnasta lähtevän reitin lähtöpaikalla on varsin tilava parkkipaikka, joten siihen olisi voinut myös jättää oman auton, ellei tarkoituksena olisi ollut palata kalottireittiä Kilpisjärvelle.




Reitti oli heti valloittavan kaunis. Ei tarvinnut kuin astua autosta ulos, näkymät olivat heti todella mukavat ja pääsi heti hyvään tunnelmaan. Alussa reitti kulkee kilometrin verran hiekkatietä pienelle voimalalle, jonka luota lähtee selvästi erottuva polku. Reitin alkuvaiheessa tulee kuitenkin olla tarkkana, ettei vahingossa lähde Didnojohkan sivuhaaran Leattajohkan vartta kulkevaa polkua, joka näkyy selvästi vahvempana kuin se polku, mitä pitäisi kulkea. Me ajauduimme sille, mutta onneksi huomasimme erheen nopeasti.

Lossujärven suuntaan kulkiessa vastaan tuli yksi joenylitys, jossa vaelluskengät piti riisua. Paikkaan, josta ylitimme joen, oli joku tehnyt kivistä nuolen ylityspaikan merkiksi. Paikka on hieman reitin vasemmalle kaartumiskohdasta eteenpäin yläjuoksun suuntaan. Joesta olisi päässyt aiemminkin yli (sitä mistä polku kaartuu vasemmalle), mutta virta siinä selvästi vuolaampi ja aiemmin kesällä varmasti hyvinkin vuolas. Näin heinäkuussa vedet eivät olleet korkealla (selvästi alle polven siinä, mistä ylitimme), mutta viime kesänä alkukesästä jotkut miehet olivat kertoneet veden yltäneen kainaloihin asti.






Tarkoituksemme oli ensimmäisenä päivänä vaeltaa Suomen puolelle Lossujärven autiotuvalle, mutta vähän ennen Norjan rajalle saapumista alkoi sataa kaatamalla ja päätimme etsiytyä sateensuojaan Norjan puolella olevalle Lossuhyttalle. Matkaa tuolle tuvalle on E8-tieltä matkaa noin 12 km. Kivierämään keskellä keltaisena loistava tupa näkyy kauas. Viimeinen kilometri ennen tupaa on melkoista kivirakkaa ja louhikkoa ja tuvan ympäristö ei muutoinkaan erityisesti kutsu puoleensa. Piha on hieman epäsiisti, mm. säilykepurkkeja isona kasana. Tupa itsessään kuitenkin ilahdutti. Kovin siisti sekään ei ollut, mutta hyvä suoja sateelta ja tilava. Alhaalla oli kaksi kerrossänkyä ja lisäksi tilava parvi. Uskoisin, että tupaan mahtuu helposti nukkumaan 15-20 henkeä. Tuvassa ei monien suomalaistupien tapaan ollut valmiita polttopuita, ainoastaan ulkona sateessa pitkiä koivurankoja. Kannoimme niitä sisälle ja sahasimme tuvassa, kun ulkoa ei löytynyt mitään sahapukkia tai vastaavaa, jonka päällä homman olisi hoitanut.







Tupa lämpimäksi, vaatteet kuivumaan ja ei tästä enää pidemmälle jaksa jatkaa. Suomen puolella olevalle Lossujärven tuvalle matkaa olisi kaksi kilometriä, mutta sateessa se tuntui aivan liian pitkältä. Laitoimme jauhelihakeiton tekeytymään ja nautimme lämpenevästä tuvasta. Kuivatuista vihanneksista ja jauhelihasta tehdyn keiton tekeytymiseen on hyvä varata ainakin puoli tuntia, mieluummin pidempään. Mitä pidempään kuivatut vihannekset ja liha ehtii ennallistua, sitä maukkaampaa keitosta tulee. Mukaan aimo annos chiliä ja valkosipulia lämmitti mukavasti sateessa kylmettynyttä kehoa. 

Kömmimme jo puoli yhdeksän maissa tuvan parvelle nukkumaan. Siirsimme rinkat sivuun alakerrasta siltä varalta, jos tupaan tulisi muita. Saimme kuitenkin viettää yksin koko yön ja muita kulkijoita ei muutoinkaan näkynyt. Unta riitti melkein kellon ympäri lähes 12 tuntia. 

Aamulla sää oli selkeä ja tuntui mukavalta lähteä jatkamaan matkaan. Tavoitteena oli taivaltaa Pitsusjärvelle, jonne matkaa olisi reilu 20 km. Matka eteni yllättävän hitaasti kivirakan ja muutoinkin hieman haastavien polkujen vuoksi. Reitti on kuitenkin todella kaunis ja hieman harmittelimme jo sitä, ettemme olleet ajaneet autoa Didnujoen varteen, jotta voisimme palata samaan suuntaan.








Pysähdyimme myöhäiselle lounaalle Urtashotellille, jonne Lossuhyttanilta kertyi matkaa noin 10 km. Hotelli oli paremmassa kunnossa kuin oletimme eikä ollenkaan sellainen "kauhea mörskä" kuin jotkut olivat antaneet olettaa. Hotelli toimisi hyvin majoitteena ja olimmekin tavanneet vähän aiemmin naiskaksikon, joka oli viettänyt siellä edellisen yön. Aurinko hemmotteli ja makoilimme hetken auringossa. Kuppikuumaa lounaaksi ja takaisin polun varteen. 


Meekonlaaksoon saapuessa edessä oli Pitsusjoen ylitys. Haeskelimme hetken sopivimmalta näyttävää ylityspaikkaa ja päädyimme ylittämään joen aivan alajuoksulta ennen sen yhtymistä Urtasjokeen. Ylitys oli haastavampi kuin oletimme ja virtaus suhteellisen voimakas. Enimmillään vesi ylsi noin polveen, mutta voimakkaan virtauksen vuoksi ylitys tuntui haastavammaltakin. 


Joen toisella puolen reitti yhtyy Kalottireittiin ja Haltin reittiin ja suuntautuu kohti Pitsusköngästä. Putoukselle on ylityspaikalta  matkaa noin 1 km, joten putouksella kannattaa käydä, vaikkei suunnittelisi pidemmälle jatkavansa Pitsusjärvelle tai Haltille. Putous oli ilahduttavan vuolas.


Putouksella söimme jälleen pikaiset kuppikeitot ennen viimeistä noin 5 km matkaa Pitsusjärven tuvalle. Tupa näkyi jo kaukaa ja viimeiset kilometrit tuntuivat tuttuun tapaan loputtoman pitkiltä. Jalanpohjia painoi ja väsytti. Olimme tuvalla vasta noin klo 22 ja laitoimme teltan järven rantaan ja jauheliha-papukeiton valmistumaan. Matkaa oli kertynyt 21,5 km ja aikaa kulunut taukoineen 11 h 15 min eli lähes kellon ympäri. Aamulla olisi tarkoitus tehdä päiväreissu Haltille ja yöpyä vielä seuraavakin yö Pitsusjärvellä.






Yö oli kaunis ja yritin Markoa herätellä neljän maissa, josko lähtisimme varhaisaamun Haltin valloitukselle. Vastaukseksi tuli vain jotain muminaa ja nukahdin itsekin uudelleen. Heräsimme vasta kymmenen maissa uudelleen ja menimme autiotuvan puolelle syömään aamiaista.

Kello 11 aamiaista syödessä tupaan tuli reitin varrelta ensimmäiset lounaan syöjät. Heidän joukossa hyvää englantia puhuva saksalaisnainen, joka kertoi tulevansa Meekonlaakson suunnasta. Seuraavaksi selvisi, että hän on tulossa Kilpisjärveltä ja kun kysyimme, miten tuli Kilpisjärvelle, kertoi tulleensa sinne Ruotsista. Niin, mutta miten tulit pohjoiseen, lentokoneella, minne? Kertoi kävelleensä Göteborgista ja lähteneensä matkaan toukokuun alussa. Eli oli siis kävellyt koko Ruotsin halki läheltä Norjan rajaa vuoristopolkuja pitkin. 10-15 päivän välein kuulemma oli täydentänyt varastoja ja jatkanut matkaa saman tien. Naiselle oli hämmästyttävän pieni rinkka, lähinnä isoa koululaukkua vastaava. Pohti, miten jatkaisi reissuaan, kun ei tarvitsisikaan palata elokuussa Saksaan ystävän häiden siirryttyä lokakuulle. Vaellusaikaa olisi siis käytettävissä pari kuukautta lisää. Mietti, josko kävelisi Suomen itärajaa pitkin etelään. Ihailtavaa.

Meidän lähtö Haltille viivästyi vielä edelleen, kun nukahdin päiväunille autiotuvan sängylle pariksi tunniksi. Marko oli sillä välin valmistanut lounasta: kuivatusta kebab-lihasta tehtyä kastiketta perunamuusilla ja puolukkahillolla. Rinkasta löytyi vielä kokonainen tuore kurkku, jonka viipaloimme lautasille. Nam. 

Vasta lähempänä puolta neljää pääsimme matkaan. Laitoimme pikkureppuun vesipullon, näkkäristä tehdyt voileivät ja takin taskuun kuivattuja puolukoita sokerilla. Taivaalta satoi vettä tämän tästä ja oli epävarmaa, näkisikö Haltilta mitään. Vähän ennen Haltia taivas kuitenkin selkeni ja hienot maisemat aukeni. Kaikkineen Pitsusjärveltä matka Haltille vei 3,5 h, ylhäällä noin puolen tunnin maiseman katselut ja puhelinsoitot läheisille (kännykkä ei ollut aiemmin reitillä toiminut). Takaisinpaluuseen meni noin 3 h, joten kokonaisuudessaan menopaluu Haltille Pitsusjärveltä vei noin 7 tuntia, kilometrejä kertyi 19,5. Oli oikein hyvä ratkaisu tehdä huipulla käynti noin eikä tulla Haltin tuvelle rinkan kanssa. Haltin tuvalla yöpymistä suunnitellessa kannattaa pitää mielessä, että alueella ei ole telttapaikkaa lähelläkään. Viimeisimmät telttailuun sopivat paikat löytyvät useamman kilometrin ennen Haltin tupaa. Sen jälkeen maasto on sellaista kivikkoa, että teltan kokoista tasaista tuskin löytää. Eli jos Haltin tuvalla suunnittelee yöpyvänsä ja tekevänsä sieltä Haltilla käynnin, edessä on nimenomaan tupayö, ei telttayö.








Itse nousu Haltille oli yllättävän helppo. Nousu on loiva ja pääosin lempeää pyöreää kiveä. Ikävää terävää kivikkoa on vain vähän. Lumisen talven jälkeen lunta oli myös vielä yllättävän paljon rinteellä vielä heinäkuussa. Huipulta avautui hienot maisemat molempiin suuntiin, varsinkin Norjan vuorien suuntaan.

Alaspäin tullessa alkoi taas sataa. Muutoinkin sää tuntui olevan koko reissun ajan todella arvaamaton, Juuri kun katsoi taivaalle ja ajatteli, että ihanaa, nyt paistaa aurinko, alkoikin kunnon sadekuuro. Tunturisää toistuvasti osoitti ennakoimattomuutensa. 

Takaisin Pitsusjärven tuvalla olimme jälleen vasta puoli yhdentoista maissa. Meitä molempia väsytti siinä määrin, ettei huvittanut ajatella isommin syömistä. Paistoimme vain lättyjä trangialla teltan absidissa. Ne olivat herkullisia ja mukana olleelle valurautapannullekin saatiin käyttöä. Se on ollut mukana joka reissulle sen hankinnasta lähtien (noin neljä vuotta sitten). Moni ruoka maistuu niin paljon paremmalta, kun sen paistaa valurautapannulla (mm. edellisellä reissulla taimen; nyt kalavehkeitä ei ollut mukana, kun Marko allerginen kalalle).

Aamulla nukuimme taas pitkään ja pääsimme polun varteen vasta klo 11 jälkeen. Tavoitteena olisi tänään päästä Meekonlaakson kautta Kuonjarjoelle. Matkaa olisi jälleen noin 20 km. Eniten reitiltä odotimme ihanaa Meekonlaaksoa. Se on eittämättä yksi Suomen kauneimmista paikoista ellei kaikkein kaunein. Eikä maisemat pettäneet nytkään. Lounaaksi pysähdyimme Meekon varaustuvan viereen. Hetken kuluttua saimme seuraksemme jo toissapäivänä Pitsusjärvellä tapaamamme ensihoitajat. Mukava oli yhdessä jutustella pitkänpuoleinen lounashetki. 









Meekonlaakson varaustupa näytti saaneen uudet lukot. Paria päivää aiemmin olimme tavanneet Urtaslaaksossa naiset, joiden oli ollut tarkoitus yöpyä Meekonlaakson varaustuvassa, mutta vähän aiemmin tuvalla yöpyneeltä oli katkennut avain oveen ja ovea ei saanut auki. Olivat ikkunasta nähneet, että sisällä oli kännykkä pöydällä ja muita tavaroita. Aika ikävä tilanne siis ollut avaimen katkaisseella. Tarina ei kerro, miten reissu siitä oli edennyt. Naiskaksikko sen sijaan oli onneksi mahtunut Meekonlaaksoon autiotupaan, jossa kuulemma kyseisenä yönä kaikki muutkin yöpyjät olivat olleet varaustuvasta vuoteen varanneita. Hyvä muistutus siitä, että varaustupaöitäkin suunnitellessa hyvä olisi kantaa omaa majoitetta (telttaa tms.) mukana yllätystilanteiden varalta. Tunturissa sää voi myös muuttua niin nopeasti, että saattaa tulla yllättävä tarve majoittua suojaan.

Meekonlaaksosta jatkoimme matkaa kohti Kuonjarjokea, jonne matkaa laaksosta olisi noin 10 km. Ensimmäistä kertaa reissun aikana askel alkoi tuntua kevyemmältä ja matkanteko helpolta. Vaelluksen alla ollut ultrajuoksu oli selvästi painanut jaloissa tähän asti. Jälleen taivaalta ripotteli vettä aina silloin tällöin, onneksi kuitenkin oli pääsääntöisesti selkeää. Päätimme, että yöpyisimme Kuonjarjoella autiotuvassa, jos siellä vain olisi tilaa, jotta pääsisimme aamulla ripeämmin matkaan. Tähän asti kaikki aamut olivat menneet vähintään klo 11 asti ennen kuin olimme päässeet taipaleelle.

Tuvassa ei ollut kuin yksi mukava nuoripari, joten mahduimme sisään. Teimme valurautapannullamme jälleen lättyjä ja saimme myös pelastaa nuorenparin lätynpaiston, josta ei trangian pannulla ollut tullut mitään. Tapasimme myös jälleen aiemmin reitillä tutuksi tulleet ensihoitajat ja myös muita aiemmin matkan varrella kohtaamiamme. Vaelluksen yksi helmi on kyllä kivat ihmiset, joita reitillä tapaa. Samanhenkisten ihmisten kanssa on usein todella mukava jutella. 

Autiotuvassa uni ei maittanut läheskään yhtä hyvin kuin teltassa. Telttaan tuli ikävä. Siellä nukkuu jotenkin aivan käsittämättömän hyvin. Koskaan kaupungissa en nuku niin hyvin kuin teltassa. 

Aamulla pääsimme kuin pääsimmekin polun varteen jo yhdeksän maissa. Matka lähti hyvin liikkeelle ja Saarijärven tuvalle saavuimme noin kolmen tunnin vaelluksen jälkeen lounastauolle. Tuvalla tapasimme aiemmin tapaamamme rovaniemeläiset nuoret miehet, joiden kanssa oli mukava päivittää kuulumisia. Olivat yöpyneet tuvalla ja kuulemma saaneet ruokkia tuvalle tulleen kaksikon, joiden vaelluseväät olivat loppuneet jo Pitsusjärvellä. Se oli ollut ilmeinen win-win -tilanne: pojilla oli liikaa ruokaa ja sitä ei tarvinnut kantaa Kilpisjärvelle.

Matkalla Kilpisjärvelle tuli vastaan paljain jaloin rinkkaa kantava mies. Vaelluskengät oli kuulemma unohtunut kotiin ja Halti olisi suuntana. Ei sitä pienestä suunnitelmia muuteta. Vau, respect! Toivottavasti reissu onnistui.

Viimeiset kilometrit Kilpisjärvelle tuntuivat taas loputtoman pitkiltä. Jalkoja kuumotti ja matka painoi jaloissa. Pysähdyimme vielä 3 km ennen Kilpisjärveä puron varteen uittamaan jalkoja viileässä vedessä. Loppumatka Saanan maisemissa oli kaunis, mutta kilometrit pitkiä. Tasan klo 17 saavuimme luontokeskuksen pihaan. Taukoineen aikaa siis oli kulunut Kuonjarjoelta juuri työpäivän verran 8 tuntia.

Kokonaisuudessaan reitillä iloisesti yllätti nuorten suuri määrä. Huomattavan iso osa reitillä olleista oli parikymppisiä tai vähän yli olevia nuoria nuoria miehiä, naisia tai pariskuntia. Myös lapsia reitillä näki paljon. Vanhempaa väkeä oli selvästi vähemmän kuin monella muulla reissulla tullut vastaan. Jos joku on jossain vaiheessa ollut huolissaan siitä, ettei vaellusharrastus kiinnostaisi nuoria samassa määrin kuin vanhempia, tällä reitillä nuoria oli ainakin ilahduttavan paljon liikkeellä. 

Omia tulevia Kilpisjärven suunnan reissuja varten päätettiin, että seuraavakin reissu lähtee Norjan puolelta Didnujoen vartta liikkeelle. Meekonlaakson ja sen ympäristöön erityisesti tekee mieli takaisin. Jos se oli nyt kesällä kaunista, vielä vaikuttavampaa se oli talvella kaamosaikana. Se on minun ehdoton suosikkiaikani Lapissa. Kaamoksen valo on niin kaunista, ettei sille vedä oikein mikään vertoja. Tunturissa on silloin myös sellainen käsinkosketeltava rauha, mitä vaikea löytää muualta. Toivottavasti nyt tulevana kaamosaikana tulee mahdollisuus palata näille seuduille.

Reitti:
1. päivä: E8 tieltä Didnujoen vartta Lossuhyttalle: 12,4 km (hieman lyhemmin pääsee, jos uskaltaa ylittää Didnujoen heti, kun reitti kaartuu vasemmalle), kesto: 6 h 50 min taukoineen; ilman taukoja 4 h 12 min

2. päivä: Lossuhyttalta Pitsusjärvelle 21 km (Lossuhytta-Lossujärvi 2 km, Lossujärvi-Urtashotelli 9 km, Urtashotelli-Pitsusköngäs 5 km, Pitsusköngäs-Pitsusjärvi vajaa 5 km), kesto 11 h 15 min taukoineen, ilman taukoja 7 h

3. päivä: Haltin huiputus Pitsusjärveltä päivärepuilla 19,5 km, 7 h 10 min taukoineen, ilman taukoja 5 h 37 min

4. päivä: Pitsusjärvi - Meekonlaakso (11 km), Meekonlaakso - Kuonjarjoki  (10 km), yht. 21 km, 9 h 50 min taukoineen, ilman taukoja 6 h 21 min

5. päivä: Kuonjarjoki - Saarijärvi (9,1 km), Saarijärvi - Kilpisjärvi (12,4 km), yht. 21,5 km, kesto 7 h 30 min taukoineen, ilman taukoja 5 h 47 min