NUTS300 reitin ensimmäisen osuuden testaus (Njurkulahti-Kalmankaltio 88 km) ja packrafting Kalmankaltio-Siltakoski (42 km) 12.-14.6.2021
Kesän 2021 kohokohdaksi olimme siskon kanssa ilmoittautuneet NUTS300 tapahtumaan (NUTS Distance 300 by Black Diamond – NUTS Trail Running), jossa tavoitteena selvitä 326 km pitkästä reitistä Lemmenjoen Njurkulahdelta Kalmankaltion, Pyörisjärven, Hetan ja Pallaksen kautta Ylläkselle viidessä päivässä. Toisena kohokohtana kesään kuuluisi muutamaa viikkoa aiemmin juhannuksen tienoilla oleva viiden päivän erämaaseikkailu KAIRACROSS (kairacross.fi) Vätsärin erämaassa, jossa tavoitteena edetä mahdollisimman pitkälle kartan ja kompassin kanssa joko jalan tai packraftilla. Haastetta siis riittäisi.
NUTS300 reitin ensimmäisen osuuden testaus (Njurkulahti-Kalmankaltio 88 km)
NUTS300 reitin osalta eniten huolta herätti reitin ensimmäinen osuus 88 km Lemmenjoen Njurkulahdelta Kalmankaltioon. Tämä osuus oli eniten kysymysmerkkiä herättävä: Lemmenjoen kultamaiden jälkeen reitti kulkisi poluttomalla alueella läpi Suomen syvimpien erämaiden. Aikaraja matkalle olisi 24 tuntia, mikä äkkiseltään ei kuulosta kovinkaan pahalta (esim. Karhunkierroksen perusmatkan suunnilleen yhtä pitkä ensimmäinen puolikas aikaraja on 17 h). Poluttomassa erämaamaastossa etenemisen vauhti on kuitenkin aiemman kokemuksen perusteella tosi arvoituksellista. Tuntuisi ankealta ajatus, että olisi lähtenyt kisaan mukaan ja matka katkeaisi jo ensimmäiseen cut off:iin 88 km:ssa.
Päätimme siis lähteä testaamaan reittiä. Tavoitteena oli edetä sellaista vauhtia, millä suunnilleen olettaisi etenevän itse tapahtumassa eli rauhallinen tasainen vauhti, jolla voisi olettaa pystyvän kestämään koko 326 km matkan tai mieluummin vielä vähän hitaammin, jotta mahdollisille itse kisan aikana odottamattomille tapahtumille jäisi myös aikavaraa.
Lähdimme asuntoautolla etelästä matkaan perjantaina tavoitteena olla Lemmenjoella starttaamassa matkaan klo 24 yöllä. Tämä tarkoittaisi siis sitä, että toisin kuin itse kisassa, jossa lähtö olisi keskipäivällä klo 12, lähtisimme matkaan keskiyöllä. Sää oli ideaalinen, lämpöä vielä yölläkin lähes 20 astetta ja päiväksi luvattu reilua 20 astetta. Vasta aivan loppumatkasta mahdollisesti sataisi.
Alkumatka kulki Lemmenjoen vaellusreittiä. Reitti on helppokulkuinen ja nopealle juoksijalle nopea. Noin 8 km kohdassa reitti ylittää Lemmenjoen ylitysvenettä apuna käyttäen. Meidän tullessa joen rantaan vene oli vastarannalla, joten ensimmäisenä tehtävänä oli vetää se omalle rannalle. Hetki meni keksiessä oikea tekniikka siihen. Mietimme kyllä, että lyhyelle ihmiselle vetäminen ei ole helppo homma. Meilläkin, vaikka olemme 177 cm pitkiä, oli välillä vaikeuksia kunnolla yltää vetonaruihin. Vene oli edeltävien sateiden jäljiltä melko täynnä vettä, joten seuraavana tehtävänä oli äyskäröidä vene tyhjäksi. Vene on tavallinen soutuvene, airoja tosin ei ollut, vaan tarkoituksena on vetää se narujen avulla vastarannalle. Meillä meni kaikkine puuhineen ylitykseen noin 10 min. Kisassa uskoisin, että ylitys sujuu parissa minuutissa, paitsi jos kovin moni on ylittämässä samaan aikaan, jolloin jonoa pääsee syntymään. Voisin olettaa, että 5-6 ihmistä mahtuu ongelmitta veneeseen kerrallaan ja hoikkia juoksijoita ehkä pari lisää.
Veneylityksen jälkeen reitti jatkui helppona ja kauniina. Olimme yllättyneitä, miten voimakaskasvuista ja elinvoimasta puusto ja kasvisto oli. Ei ollenkaan sellaista kuin monin paikoin muualla Lapissa. Olisi voinut kuvitella olevansa paljon etelämpänä. Maisema oli kaunis ja ei ihme, että reitti on suosittu vaellus- ja venereitti.
Ravadasköngäksen jälkeen matka jatkui Morgamojan Kultalaan. Oli todella kiinnostavaa nähdä näitä historiallisia kullankaivuualueita. Ja osinhan siellä edelleen kaivetaan.
Pidimme ensimmäisen huoltotauon Morgamojan tuvalla 28 km kohdalla. Tätä ennen olimme vain juoneet vettä ja mehua ja sisko ottanut lisäksi pari irtokarkkia. Tähän reissuun syömisen suunnittelu oli ollut vähän ongelmallista, kun olin juuri muutamia päiviä aiemmin ollut hammasleikkauksessa ja suu oli täynnä tikkejä ja sen seurauksella ei saanut syödä mitään ”purtavaa”. Ainoastaan sosemainen ruoka olisi sallittua. Geelit siis olisivat ideaali, mutta en pysty niitä muista syistä syömään. Niistä on niin paljon huonoja kokemuksia, että nykyisellään pelkkä geelipussin avaaminen riittää laukaisemaan oksennusrefleksin. Niistä on siis syytä pysytellä kaukana. Päädyimme tämän seurauksella siihen, että ainoa luonteva tankkaus tässä tilanteessa olisi keittää keittimellä nuudeleita, puuroa ja vastaavaa sopivin väliajoin. Sen lisäksi minulla oli repussa puolen litran pullo mustaviinimarjamehutiivistettä. Sympatiasyistä Jaanakaan ei ottanut itselleen mitään naposteltavaa muutaman irtokarkin ohella. Yleensä meillä olisi runsas valikoima kuivattuja hedelmiä, irtokarkkia, salmiakkia, suklaata, suolapähkinöitä ja vastaavia.
Lähestyessä Morgamojan tupaa unisuus oli alkanut selvästi painaa. Kello oli noin kuusi aamulla ja olimme tässä vaiheessa tehneet matkaa noin 6 tuntia ja yön ajan kovin matalalla puiden takana paistanut aurinko oli noussut jo niin korkealle, että se alkoi lämmittää. Tulimme taukopaikaksi jo etukäteen suunnittelemallemme autiotuvalle noin ajassa 6:30. Keitimme pihamaalla makaroneilla höystettyä sienikeittoa ja joimme teetä.
Noin 45 min tauon jälkeen matka jatkui. Reitti oli erittäin helppoa ja hyvin juostavaa. Mieli oli hyvä ja vahva. Martiniiskonpalon lentokentän ja ”lennonjohtotuvassa” olevan Karhu-Korhosen kirjaston jälkeen mieli oli erityisen iloinen. Elämä on ihmeellistä.
35 km kohdalla tulimme pienelle purolle ja polku loppui. Edessä oli vain epämääräistä risukkoa. Hetken meni pohtiessa, että mitä nyt. Ei muuta kuin gps-jälkeä seuraamaan. Emme olleet koskaan aiemmin käyttäneet Suunnon kellon gps-jälkeä, joten meni melkoinen tovi tottua siihen. Maasto oli ensin pusikkoa, sitten kivikkoa, sitten taas pusikkoa, risukkoa ja suota. Paikoin maassa näkyi joitain polunjälkiä, mutta oli selkeä virhe lähteä edes yrittämään seurata niitä. Ne olivat kaikesta päätellen suurimmalta osin eläinten sattumanvaraisia kulkureittejä, jotka yleensä johtivat vain pois reitiltä. Maa oli paikoin märkä ja vaikka itse reitti kiertää suurimmat suoalueet, myös itse reitille osuu monta kosteikon ja suon ylitystä ja myös muutamia sellaisia ojia ja muita vesipaikkojen ylityksiä, joissa ainakin nyt kesäkuussa oli vettä niin paljon, ettei yli päässyt muutoin kuin kahlaamalla. Heinäkuussa olettaisi olevan kuivempaa (joskin muistaen vuoden 2017 NUTS Pallaksen 136 km kisan, jolloin oli todella märkäää ja käsite ”märkä” sai sateisen kesän jäljiltä ihan uuden merkityksen ”wet is the new dry”).
Pidimme seuraavan huoltotauon Postijoen tuvalla, gps:n perusteella noin 48 km kohdalla noin 11,5 h tunnin etenemisen jälkeen. Olo oli virkeä ja mietimme, että jättäisimme tauon väliin ja sen sijaan söisimme vasta seuraavalla Vaskolompolon tuvalla. Onneksi pysähdyttiin ja syötiin, sillä seuraava väli oli paljon uuvuttavampi kuin olimme ajatelleet. Taas keittimellä ruokaa, kun en voinut syödä mitään purtavaa hammasoperaation jäljiltä. Tällä kertaa ruuaksi tuli pehmeäksi keitettyjä noodeleita. Kello oli tässä vaiheessa noin puolipäivä ja fiilis hyvä. Olimme tauolla noin 30 min.
Jossain vaiheessa tämän jälkeen mieli alkoi synkistyä. Maasto oli puuduttavaa. Toisistamme tietämättä ja toiselle ääneen sanomatta kumpikin tahoillaan harmitteli, että tänne on tultu testaamaan. Maasto oli niin tylsää ja eteneminen hidasta, että ajattelimme, että tänne ei yksinkertaisesti pysty tulemaan uudelleen. Tämä on niin sietämättömän tylsää. Kumpikin oli tahoillaan miettinyt erilaisia mukavampia tapoja viettää heinäkuun puolenvälin viikko kuin kitua täällä erämaan keskellä. Maasto oli niin todellista erämaata, että se oli suorastaan hämmentävää. Maastossa ei ollut mitään, ei ketään, ei minkäänlaista. Siitä ei yksinkertaisesti ole mitään muistikuvaa, millaista se oli, kun se ei ollut minkäänlaista. Sitä ei yksinkertaisesti pysty kuvaamaan. Siskolla söi päässä korvamatona hyvin maisemaan sopiva Murheellisten laulujen maa, ja se tarttui minullekin.
Hankalampaa maastoa kesti noin 20 km ajan (pahimmillaan noin 35-55 km väli). Sen jälkeen maastopohja muuttui hiekkaisemmaksi ja monin paikoin helpommin kuljettavaksi. Mutta samalla maaston tylsyys lisääntyi entisestään.
Samalla pää oli kovilla ja tullessamme vajaan 16 tunnin etenemisen jälkeen Vaskolompolon tuvalle (noin 60 km kohdalle) jompikumpi uskalsi sanoa sen ääneen, ettei halua tulla tänne uudelleen. Todettiin, että eikö me vain jäädä tänne tuvalle nukkumaan, ei meidän tarvitse täältä aikarajoissa (24 h) selviytyä Kalmankaltioon. Syötiin tomaattikeittoa ja sinne sekaan hampaan takia pehmennettyä näkkileipää (eikö vähän säälittävät eväät meillä). Väkisin sitä piti työntää suuhun. Jälkiruuaksi kahvit sokerilla ja vielä jälkijälkiruuaksi teet hunajalla. Pää kuitenkin saatiin kasaan tauolla ja päätimme, että lepäämme tasan tunnin ja jatkamme matkaa. Laskimme, että noin kahden tunnin lepoon olisi mahdollisuus, mutta lepäämme siitä silti vain tunnin. Oikaisimme kumpikin itsemme ihan pitkäkseen, mutta 15 min tuntuikin riittävältä ja elvyttävältä. Sen aikana saatoin jopa nukahtaa 5 minuutiksi.
Polku alkoi taas parikymmentä kilometriä ennen Kalmankaltiota. Samalla kuljettavuus helpottui. Maasto oli todella tylsää, mutta onneksi helppokulkuista. Missään ei näkynyt mitään. Ei siis yhtään mitään. Katsoi sitä sitten oikealle, vasemmalle, eteen tai taakse, kaikkialla näytti samalta. Ei miltään.
Sitten iski ukkosmyräkkä. Täysin avoimessa maastossa se oli suorastaan pelottavaa, vaikken yleensä lainkaan pelkää ukkosta. Energiat alkoi olla vähissä ja mietimme, mitä ihmettä sitä söisi, kun meillä ei ollut hammasoperaationi takia mukana mitään pikkunaposteltavaa. Päädyimme tunkemaan suuhumme pikapuuron hiutaleita. Annoin niiden hiljalleen pehmentyä suussa, ettei niitä tarvinnut mitenkään purra. Niistä tuli hämmästyttävän hyvin energiaa ja vauhti kiihtyi selvästi ja juokseminen tuntui helpolta. Eikä mahakaan kiusannut yhtään kuten yleensä tässä vaiheessa juoksua maha yleensä jollain tavoin on ärtynyt.
Loppumatka oli hyvin juostavaa hiekkatietä ja olimme lopulta Kalmankaltiossa noin 2,5 h ennen 24 tunnin aikarajaa. Tämä oli meille ilahduttavaa ja antoi mukavalla tavalla luottamusta siihen, että matkaan uskaltaa lähteä.
Marko oli meitä odotellessa laittanut asuntoautossa meille purtavaa ja jäimmekin yökahteen asti istuskelemaan ennen kuin maltoimme mennä nukkumaan.
Packraft-reissu Kalmankaltiosta Nallatuvalle ja Siltakoskelle, 2 päivää, noin 42 km
Aamulla heräsimme virkeinä jo ennen seitsemää ja päätimme mennä katsomaan, miltä lähellä oleva Käkkälöjoki näyttäisi. Sinne olisi tarkoitus lähteä packraftilla melomaan kohti Siltakoskea (noin 42 km päähän). Noin 25 km jälkeen matkalla olisi Nallatuvan autiotupa, jossa oli tarkoitus yöpyä. Tämä olisi ensimmäinen pidempi melonta packraftilla. Harjoitus olisikin tarpeen, sillä olimme ilmoittautuneet seuraavalla viikolla olevaan Kairacrossiin, viiden päivän erämaaseikkailukisaan Vätsärissä. Kisa on eräänlaista jatkoa viime vuoden Lapland Wilderness Challengelle. Uutena viime vuoden kisaan, tämä ei olisi pelkästään tai edes ensisijassa jalan tehtävä kisa, vaan oman valinnan mukaan reppulautalla tai jalan.
Tässä noudatettiin samaa syvään-päätyyn-hyppäämisen -taktiikkaa kuin elämässä muutoinkin usein tullut tehtyä. Ensin ilmoittauduimme kisaan ja sitten lähdimme miettimään, osaisimmeko meloa. Juoksuharrastus alkoi reilu 20 vuotta sitten ilmoittautumalla kuuden viikon päästä olevalle Helsinki City Maratonille työpaikan saunaillan päätteeksi. Samalla tavoin tuli tehtyä joitain vuosia myöhemmin triathlon-kisojen kanssa. Kun ihmisillä yleensä tapana aloittaa harrastus jostain pienemmistä kisoista tai tapahtumista, itsellä ensimmäinen triathlon-kisa oli täyden matkan triathlon, kunhan ensin samana kesänä ensin olin saanut ostettua itselleni pyörän ja märkäpuvun.
Sitä samaa logiikkaa noudattaen olimme siis ilmoittautuneet juhannuksena pidettävään Kairacross-tapahtumaan, joten syytä olisi opetella melomisesta muutakin kuin packraftin täyteen pumppaaminen. Ei siis muuta kuin veteen.
Hitaiden aamutoimien jälkeen pääsimme matkaan vasta lähempänä kello yhtä. Puhalsimme lautan täyteen ilmaa, sidoimme rinkat kiinni reppulauttaan ja laskimme lautan veteen ja siskokset kyytiin.
Matkaa Nallatuvalle olisi noin 25 km. Emme osanneet oikein arvioida, kauanko siihen kestäisi, mutta arvelimme myötävirtaan matkanteon olevan suhteellisen reipasta. 5-6 km/h vauhtia yleensä pidetään tämän reppulautan maksimivauhtina. Arvelimme, että myötävirtaan vauhti meillä voisi ehkä olla jotain 5 km/h tai nopeampi, jolloin tuvalle matka kestäisi maksimissaan noin 5 tuntia. No, ei se aivan niin nopeasti mennyt. Toinen meloistamme hajosi heti alkumatkasta. Siinä on täytynyt olla jokin valmistusvirhe, se nimittäin napsahti poikki heti ensimmäisestä pienestä maakosketuksesta. Noin helposti melan lapa ei saisi hajota (ja se menikin takuuseen ja uusi mela on jo kuulemma postissa).
No, joka tapauksessa tämä tarkoitti sitten, että meillä ei ollut kuin 1 kokonainen mela ja 1/3 mela. Näin aloittelevina packraftaajina se tarkoitti melkoista kiemurtelua lautan kanssa ennen kuin opimme jokseenkin säätelemään melomista niin, että pysyimme jokseenkin suorassa. Joessa virtaus muissa kuin koskipaikoissa oli myös hyvin vähäinen, joten siitäkään ei isoja apuja ollut etenemiseen. Ei siis muuta kuin siskokset töihin. Matkalla Nallatuvalle oli myös viisi koskea, ja etukäteen olimme arvelleet, ettemme uskaltaisi mennä niistä, vaan kantaisimme rantoja pitkin lautan koskien kohdalla. No, rantautumispaikat Käkkälöjoessa olivat harvassa, joten ei muuta kuin taas syvään päätyyn ja menoksi. Kosket olivatkin tavattoman hauskoja. Mitään kovin vaativia koskia tässä matkalla ei ole. Pisimpänä seuraavana päivänä tuleva 2 km pitkä Vuotsokoski. Yllättäen huomasimmekin odottavamme kovasti aina seuraavaa koskea ja ne olivatkin melomisen todellinen helmi.
Matkanteko ei kuitenkaan suinkaan ollut niin nopeaa kuin olimme arvelleet, vaan olimme Nallatuvalla vasta 8,5 h melonnan jälkeen. Matkaa GPS:ään oli kertynyt 28 km. Meillä ei taaskaan ollut mitään muuta evästä kuin keittimellä laitettavaa ja koska emme rantautuneet lainkaan koko melonnan aikana, emme myöskään päässeet ruuan laittoon. Nälkä olikin melkoinen, kun saavuimme Nallatuvalle. Jaana laittoi perunamuusia ja paistoi kaksi pakettia makkaraa (8 makkaraa). Ei ollut yhtään liikaa, kaikki syötiin.
Nallatupa oli todella viehättävä Se on vieraskirjan perusteella todella vähällä käytöllä muutoin kuin huhtikuussa, jolloin keväthangilla hiihtäjiä tulee monesta suunnasta. Kesällä siellä käy jonkin verran melojia. Kävellen tupa on suht vaikeasti tavoitettavissa, kun joen yli ei pääse tässä kohden kahlaamalla ja maasto on monin paikoin tuvan ympärillä soinen. Vieraskirjan perusteella vastarannalle tulleilla oli ollut monia tapoja päästä yli. Joku oli saanut apua joessa kanootilla olevilta, joku oli uinut yli ja uittanut rinkassa olleet tavaransa muovipussi kerrallaan yli.
Aamulla heräsimme jälleen aikaisin ja jatkoimme melomista kohti Siltakoskea jo ennen kello seitsemää. Nyt melominen sujui jo luontevasti ja meno tuntui todella mukavalta. Oli kerta kaikkiaan elämyksellistä. Lapin villi koskematon luonto. Ei nähty ketään koko päivänä. Tai oikeastaan Lemmenjoen Kultalan jälkeen emme olleet nähneet muita kuin Markon Kalmankaltiossa. Meidät tosin oli eilisessä sateessa nähnyt tai tarkemmin sanottuna kuullut yksi telttailija vähän ennen Kalmankaltiota ja oli arvellut, että meitä olisi ollut monta, kun puhetta oli tullut niin paljon.
Nallatuvan ja Siltakosken välissä on muutamia pienempiä koskia ja pisimpänä 2 km pitkä Vuotsokoski. Ne sujuivat hyvin lukuun ottamatta sitä, että Vuotsokoskessa Jaanan mela tarttui kiinni kivien väliin ja se ei irronnut millään, mutta lautta jatkoi matkaa. Ei auttanut kuin jättää mela siihen. Meillä olisi siis sitten enää 1/3 mela jäljellä ellemme onnistuisi nyt rantautumaan. Se ei tuntunut helpolta koskessa pelkällä yhdellä rikkinäisellä melalla, mutta onnistuimme kuin onnistuimmekin siinä. Jaana sitten käveli koskeen ja löysi kuin löysikin kivien väliin kiinni juuttuneen melan (se oli edelleen kiinni ja siitä näkyi parikymmentä senttiä kosken yläpuolella) ja pääsi vielä ongelmitta takaisin rantaan. Pidimme rannalla pienen tauon ennen kuin nousimme takaisin lauttaan. Juuri siinä kohden koskea, mistä olimme päässeet rantautumaan oli parin metrin tyven kohta ja samasta kohtaa myös pääsimme takaisin veteen.
Loppumatka sujui ongelmitta. Melominen tuntui niin taivaalliselta. Lapin villi luonto. Hiljaisuus. Koskemattomuus. Siltakoskella olimme vajaan 4 tunnin melonnan jälkeen, matkaa mittari näytti 14 km.
Kolme päivää niin täynnä elämää. 90 km jalan ja 42 km meloen. Ihana pidennetty viikonloppu. Kiva ajatus reilun viikon päästä Kairacross ja kolmen viikon päästä NUTS300. Niin elossa.
