Twin Turtles: Kairacross Vätsäri 24.-29.6.2021

 

Twin Turtles: Kairacross Vätsäri 24.-29.6.2021

(kuvat Poppis Suomela, ellei toisin mainittu)

Twin Turtlesin kesän 2021 ensimmäinen kohokohta Kairacross Vätsäri järjestettiin 24.-29.6 Vätsärin erämaassa aivan pohjoisimmassa Suomessa. Kyseessä on viiden vuorokauden erämaasuunnistuksen, vaelluksen ja packraft-melonnan yhdistävä seikkailu-urheilutapahtuma. Kilpailun tavoitteena on edetä 2-5 hengen joukkueina mahdollisimman pitkälle viiden vuorokauden määräajassa. Reitillä ei ole mitään huoltopisteitä, vaan joukkueen tulee kantaa mukanaan kaikki kisan aikana mahdollisesti tarvittava. 

Eteneminen tapahtuu kartan ja kompassin avulla ja kaikenlaiset yhteydet ulkomaailmaan ovat kiellettyjä. Mukana ei siis saa olla esimerkiksi kännykkää tai gps-laitetta, jolla voisi paikantaa itsensä eksyessään. Pakollisena varusteena mukana on kuitenkin gps-lähetin, josta sekä kilpailun järjestäjät että katsojat voivat seurata etenemistä sekä sinetöityyn pussiin sijoitettu puhelin hätätilanteita varten. Kilpaillun reitti on kokonaisuudessaan noin 300 km ja sille on sijoitettu reilu 30 rastia, jotka pitää löytää järjestyksessä. Eniten rasteja löytänyt ja määräajassa maalin selvinnyt joukkue voittaa. Reitti on mahdollista mennä lukemattomilla eri tavoilla, painottaen enemmän vesistöjen ylityksiä tai maalla kulkemista. Useimmissa tapauksissa myös niistä molemmista on useita vaihtoehtoja, joten reitinvalinnat ja strategiat itsessään ovat keskeinen osa kilpailua. Kartta on mittakaavalla 1:50 000 eli kovin tarkka se ei ole (2 cm kartalla vastaa 1 km). 

 

 

Kisa on jatkoa viime vuonna ensimmäistä kertaa järjestetylle Lapland Wilderness Challengelle ja sijoittuu samaan Vätsärin erämaahan. Twin Turtlesin matka kisaan alkoi tiistaina ajolla ensin Muonioon, jossa yösauna ja uinti ja siitä seuraavana päivänä edelleen reilu neljän tunnin matka Sevettijärvelle, jossa kisakisakeskus. Kilpailun kartat sai illansuussa ja oli jännittävä hetki nähdä, millainen reitti maastoon on suunniteltu. Reitti näytti todella kiinnostavalta ja siinä vaihteli kiehtovalla tavalla vesistöosuudet ja maaosuudet. Lisäksi reitti tarjosi erittäin paljon erilaisia vaihtoehtoja ja sen myötä myös päänvaivaa, mikä olisi mielekkäin reitti. Reitin suunnittelussa lähdimme liikkeelle siitä ajatuksesta, että kulkisimme enemmän jalan ja vähemmän veneellä. Kokemus packraftilla melomisesta oli niin vähäinen, että ajattelimme, että se ei todennäköisesti olisi meille erityisen vahva etenemistapa.

 

Kisa alkoi torstaina klo 12 alkavalla 5 km prologi-osuudella Sevettijärven koulun lähivesistöissä. Alueelle oli sijoitettu viisi rastia ja varsinaiselle reitille saisi lähteä vasta, kun tämä osuus oli selvitetty. Idea siis samantyyppinen kuin viime vuonna Lapland Wildeness Challengessa, joka alkoi ennen varsinaista kisaa olevalla keskimäärin noin tunnin kestävällä rogaining-osuudella. Viime vuonna tämä alun rogaining jännitti enemmän kuin varsinainen kilpailu ja sen jälkeen oli vaikea saada otetta itse kisasta ja saada mieli rauhoittumaan. Nyt olimme jo etukäteen päättäneet, että tämä otetaan tosi rauhallisesti ja ei haittaa, vaikka oltaisiin selvästi viimeisiä. Alun prologi oli selvästi ensisijaisesti melontaa ja oletus oli, että olemme siinä tosi huonoja. 

Matkaan lähti kaikkiaan 27 joukkuetta. Suurin osa joukkueista oli kaksihenkisiä, osassa oli kolme tai neljä henkeä. Prologin lähettyä liikkeelle yllätykseksemme melonta sujui ihan ok ja etenimme kuta kuinkin samaa tahtia kuin suurin osa joukosta. Kärki meni menojaan, mutta sitten oli iso joukko suunnilleen samaa vauhtia eteneviä. Pääsimme varsinaiselle reitille ja kohti ensimmäistä rastia noin tunti startista joukon keskivaiheilla. 

Alun prologi oli siinä määrin rohkaiseva, että päätimme heti ensimmäisen rastin jälkeen tehdä muutoksen ”lähinnä jalan” -strategiaamme ja pumppasimme veneen. Ensimmäiselle rastille olimme tulleet jalan, mikä tässä tapauksessa oli ollut nopeampi reitti. Jatkossa oletimme vesistön kuitenkin olevan selvästi nopeampi etenemistapa myös meille. Hyvin pian huomasimme etenevämme suhteellisen samaa tahtia aika monen joukkueen kanssa, mikä lisäsi luottamusta, että kyllä tämä ihan kivasti menee. Tavoitteenamme oli edetä päivisin niin pitkään kuin jaksaa ja pystyttää leiri aina silloin, kun tuntuu, että nyt ei enää jaksa tai pysy hereillä.

Aikaisemmilta reissulta oli se kokemus, että nukkuminen olisi sekä tosi tärkeää että tosi vaikeaa. Tärkeää olisi saada edes pienet unet silloin, kun kroppa kykenee rauhoittumaan. Esim. viime kesän Lapland Wilderness Challengessa pariin otteeseen uni ei tullut lainkaan, vaikka väsymys oli erittäin kova ja oltiin teltta pystytetty sitä varten. Elimistö väsymyksestä huolimatta vain käy liian kovilla kierroksilla. Suunnittelimme etukäteen, että pyrimme iltaunisina noudattamaan sitä luontaista rytmiä, jossa elimistö on ja ensisijassa nukkua alkuyöstä ja vastaavasti jatkaa matkaa aikaisin. Tätä suunnitelmaa seuraten leiriydyimme ensimmäisenä iltana jo kohta nelosrastin jälkeen ennen klo iltakymmentä. Jälkikäteen gps-seurannasta katsomalla kävi ilmi, että olimme kaikista joukkueista ensimmäinen leiriytyjä. Monet jatkoivat siihen asti kunnes me jo heräsimme. Laitoimme ruuaksi perunamuusia ja jauhelihaa, katselimme vähän reittisuunnitelmia ja nukahdimme noin kello 24.

Heräsimme vähän kahden jälkeen, purimme leirin ja jatkoimme matkaa jälleen vähän ennen kolmea. Tässä vaiheessa suurin osa joukkueista nukkui ja ohitimmekin matkalla useita leirejä. Viitosrastille saavuimme aamuseitsemän maissa melko lailla samaan aikaan kahden muun naisjoukkueen sekä viime vuoden LWC:sta tutun sekajoukkueen Love Boat:n kanssa (joskin silloin eri joukkuenimellä). Kuulimme rastilla olevamme 12. kaikista joukkueista ja toisena naisjoukkueista, joskin kolmantena tullut naisjoukkue tuli heti meidän perässä. Love Boat:n kanssa kuljettiin pari ensimmäistä päivää siten, että kohtasimme heidät vähän väliä: he meloivat nopeammin, mutta meidän tauot vastaavasti olivat useimmiten nopeampia, joten he ohittivat meidät aina uudelleen ja uudelleen melomalla taukojen jälkeen meidät kiinni.

Rastin 5 jälkeen tuli muutama koski, jotka laskimme alas ja sitten iski kauhistus. Apua, en muistanut leimata rastilla. Siinä sitten tovi pohdittiin, mitä tehdä. Ei auttanut muu kuin jätettiin vene rantaan ja käveltiin takaisin rantoja pitkin koskia ylöspäin ja putouksen laitaa rastille. Rastia lähestyessä kuitenkin tajusin, ettemme millään pääse ilman venettä toiselle rannalle, jossa rasti on. Rastivahti kuitenkin näki minut putouksen toisella puolella ja huusin, että auts, unohdin leimata. ”Kyllä te leimasitte…” Jep. Olisi voinut tarkistaa rastikortista. Eli turha reissu ja ei muuta kuin hölkäten takaisin veneelle. Sellainen pieni taukohölkkä siis saatiin. Ei muuta kuin taas matkaan. Olisihan tuon tauon voinut viettää vähän rennomminkin.


Matka jatkui melomalla Uutuanjokea pitkin. Tunnelma oli leppoisa ja matka eteni vaivattomasti. Kuutosrasti sijoittui helppoon joen yhtymäkohtaan, joka oli myös aikaisemmilta Vätsärin reissuilta tuttu leiripaikka ja joen ylityspaikka. Siitä matka jatkui kohti Routasenkurua, jonne saavuimme joukkueista sijalla 10 ja edelleen naisista sijalla kaksi puoli tuntia naisten sarjaa johtavien SK Eräpirkkojen jälkeen. Meno oli mutkatonta ja eteni vaivattomasti. Rastit 6, 7, 8, 9 ja 10 olivat suhteellisen lähellä toisiaan ja oli palkitsevaa päästä muutaman tunnin välein uudelle rastille. 

 

Rasti 10 oli sijoitettu aivan Routasenkurun päässä olevaan Routasen katedraalina kutsuttuun paikkaan, jonne kulkeminen ei olekaan aivan yksinkertaista. Paikka sijaitsee aivan kanjonin ja rotkon perällä, useiden vaikeiden ja jyrkkien kivirykelmien ja pienten järvien takana. Venettä piti kantaa useaan otteeseen ja sitten uudelleen piti nousta veneeseen, koska järvet ovat rotkojen ympäröimiä eikä rantoja ole.

 
Tällaisessa paikassa toiseksi viimeisellä järvellä ennen katedraalia (ja siellä olevaa rastia) meidän vene sai jostain kivestä ilmeisen ison iskun ja alkoi tyhjentyä. Packraft-veneitähän pidetään suhteellisen turvallisina, useimmiten reiät tulevat pohjaan, jolloin vene ainoastaan täyttyy vedestä, mutta ponttooneissa oleva ilma pitää veneen kuitenkin pinnalla. Meidän vene kuitenkin sai iskun ponttooneihin ja alkoi upota. Vene keikahti niin, että Jaana putosi veteen ja pikaisesti yritimme ohjata tyhjenevän veneen rantaan ennen kuin se tyhjenee lisää. Ajatus siitä, että olemme Routasenkurun keskellä, vene uponneena veteen yhdessä rinkkojen kanssa, ei tuntunut houkuttelevalta. Rinkoissa olisi myös meidän gps-paikantimet ja hätätapauksia varten oleva sinetöity puhelin, ja olemme paikassa, josta ei kovin helpolla pääse pois muutoin kuin veneellä.

Onneksi juuri vieressämme oli paikan ainoa mielekäs rantautumispaikka ja saimme tyhjenevän veneen ohjattua sinne nopeasti ennen kuin se olisi enemmän tyhjä. Jaana kaivoi heti rinkasta pakollisena varusteena olevat packraftin paikkausvälineet, jotka olivat tulleet samassa paketissa, kun vene oli ostettu. Tai itse asiassa vene oli puoliksi arpajaispalkinto. Jaana nimittäin voitti Kairacrossin osallistujien arvonnassa yhden hengen packraftin Melomolta ja upgradisimme sen sitten kahden hengen paatiksi maksamalla erotuksen. Reikäinen vene oli joka tapauksessa nyt saatu turvallisesti maihin kurun laidassa olevalle aivan pienelle reunamalle, mutta seuraava ongelma olisi se, miten saisimme sen kuntoon. Meistä kumpikaan ei ollut koskaan korjannut packraftia. Onneksi polkupyörän kumien korjauksesta on paljonkin kokemusta nuorempana ja Jaana tarttui toimeen tarmokkaasti. Pystytin samalla teltan, satoi vettä, paikkaaminen oli sateessa hankalaa, kun vene kastui uudelleen ja uudelleen ja paikkaa oli vaikea saada mitenkään pysymään. Sama koski ilmastointiteippiä. Jälkikäteen kuulimme, että gorillateippi olisi ollut tässä tilanteessa parempi apu, mutta sitä meillä ei ollut mukana. Yritimme vahvistaa paikkaa teippaamalla päälle ilmastointiteippiä useaan otteeseen.

Laitoimme ruokaa, Jaana yritti hetken kuivailla läpimärkiä vaatteita teltassa samalla kun odotimme veneen paikkauksen kuivumista. Vene pitäisi saada edes sellaiseen kuntoon, että pääsisimme hyvinkin lähellä (mutta vaikean taipaleen päässä) olevalle rastille 10 tai vähintäänkin, että pääsisimme pois kurusta. Ilman venettä pystyisimme itse kyllä uimaan sieltä jyrkänteen reunaa pitkin paikkaan, josta voisimme nousta ylös, mutta rinkkoja ja muita tavaroita emme saisi sieltä ilman venettä pois paikasta, jossa olimme. Sen verran haastavassa paikassa olimme. Odottelimme kaikkiaan neljä tuntia, että paikan liimaus olisi sen verran kuivunut, että voisimme olettaa sen pysyvän kiinni. Tavoitteenamme oli tässä vaiheessa ainoastaan hakea rasti 10 pienen venematkan päästä ja sen jälkeen nousta jalkareittiä ylös kurusta jyrkänteen reunaa ja jatkaa kävelemällä, että antaisimme veneen paikkaukselle edelleen lisäaikaa kuivua. Huomasimme heti, että vene vuotaa edelleen, mutta matka rastille oli sen verran lyhyt, ettemme olleet huolissaan. Pääasia, että pääsemme rastille ja siitä pystymme läheltä nousemaan ylös jyrkänteen reunaa ja jatkamaan siitä jalkaisin kohti Rovijärveä. Jyrkänteen reunalta nousu ei ollutkaan ihan kaikkein helpoin. Jaana meni edellä ja minä perässä. Pahassa kohtaa Jaana huikkasi taaksepäin, että tule varovasti tästä, tämä on paha. ”Ai, onko se paha?” ”On.” Kysyin perästä, että onko se hengenvaarallinen. Sisko vastasi, että on, älä katso alas. Ruohotuposta kiinni ja toivoen, että se pitää. Kevyemmällä varustuksella kiipeäminen olisi ollut mutkattomampaa, mutta pääsimme kuitenkin suht helposti ylös ja ilman isompaa pelkäämistä.

Jatkoimme siitä matkaa jalkaisin tavoitteena päästä Rovijärven rantaan ja tehdä sinne leiri ja levätä ja samalla odotella veneen kuivumista ja levon jälkeen tsekata veneen teippaukset ja tarvittaessa paikata uudelleen. Leiriydyimme vähän ennen klo 23, laitoimme kunnon nuotiotulet ja kuivattelimme vaatteita nuotiolla. Kuivapussien ehdoton pitävyys ja sen tärkeys tuli samalla testattua. Muun muassa siskon osa eväistä oli ollut helposti saatavilla kuivapussien ulkopuolella ja olivat muuttuneet mielenkiintoiseksi mössöksi. Onneksi mitään pulaa ruuasta meillä ei ollut, päinvastoin, vaikka kuinka yritettiin ottaa mahdollisimman minimaalisesti ruokaa mukaan, melkein puolet siitä tuli vielä takaisin. Söimme edellisen illan tavoin perunamuusia ja sekaan siskon kuivaamaa jauheliha-papu-kasvissekoitusta, se maistui todella herkulliselta. Päätimme, että tästä tulee jatkossa meidän perusruoka vastaaviin kisoihin ja tapahtumiin. Todella kevyttä ja todella hyvää.

Lepäsimme klo 2 asti (nukuimme noin 2 h), aloimme purkaa leiriä ja tarkistimme veneen kunnon. Ilmat näyttivät pysyvän sisällä ja uskalsimme laittaa veneen vesille. Huomasimme kuitenkin suhteellisen pian, että vene pehmenee, mikä tarkoittaa, että se vuotaa jostain. Rantauduimme ja yritimme paikantaa vuotoa. Emme löytäneet vuotoa. Puhalsimme vain uudelleen täyteen ja jatkoimme matkaa. Haimme rastit 11, 12 ja 13 jalkaisin ja jatkoimme veneellä rastille 14 ja 15 ja sieltä pienen venematkan jälkeen rastille 16. Rasteilla juttelimme veneen paikkauksesta Poppiksen ja rastivahti-Jussin kanssa ja pohdimme, mistä vene mahtaisi vuotaa. Olimme siinä vaiheessa paikanneet venettä varsinaisen reiän lisäksi noin kymmenestä muusta mahdollisesta epäilyttävästä paikasta, joissa näkyi vaurioita ponttoonin muovissa ja arvelimme vuodon mahdollisesti tulevan jostain niistä. Siitä huolimatta vene edelleen hiljalleen tyhjeni. Itse reiän paikkaus näytti kuitenkin olevan ok.


16 rastilta oli taas hieman pidempi venematka ja siinä määrin tyhjenevällä veneellä kulkeminen alkoi hirvittää, että vakiolauseikseni siskolle muodostui: ”Pliis, mennään lähemmäs rantaa!” ”Pliis, älä yhtään melo enempää oikealle / vasemmalle!” ”Vielä lähemmäs rantaa.” Vaikka kartalla monet järvet näyttävät suhteellisen pieniltä, ne ovat todella suuria, kun koko ajan on mielessä, että kohta paatti tyhjenee. Eniten hirvitti ne paikat, jossa järvet olivat jyrkänteen ympäröimiä ja rantautumispaikkoja ei ollut kovin lähellä. Rastilta 16 palatessa Lujapuolijärvi ja sen jälkeen tuleva Surnunvuono olivat onneksi todella tyyniä ja mieli oli tyyni. Reitille osui myös siinä määrin pakollisia rantautumisia, että saimme ilman lisävaivaa aina puhallettua lisää ilmaa paattiin.


Leiriydyimme jälleen noin klo 23 ajatuksena jälleen herätä aamulla varhain ja hakea sitten ilman kantamuksia rastin 18. Lisäpaikkailimme jälleen vähän venettä ja yritimme löytää vuotokohtaa. Emme kuitenkaan onnistuneet siinä vieläkään. Lepäsimme aiempia öitä pidempään ja nukuimmekin noin neljä tuntia ja lähdimme aamulla vasta noin klo 4.30 nousemaan kohti Hevosaivin rastia. Maisemat olivat tuttuja, tällä alueella tuli vähän harhailtua viime vuoden Lapland Wilderness Challengessa. Haimme rastin nopeasti ilman kantamuksia ja palasimme leiriin ja purimme sen ja tarkistimme jälleen veneen tilanteen ja puhalsimme pehmenneen veneen taas täyteen. Matka jatkui Surnujärven rantaa kohti rastia 19. Reitin valinta rastille 19 aiheutti meille päänvaivaa. Muutimme suunnitelmaa kahteenkin otteeseen kesken rastille menon ja päädyimme lähestymään rastia idän puolelta Mellalompolon kautta. Matka sujui hyvin kunnes saavuimme Mellalompololle. jossa olikin voimakas virtaus lähellä olevan kosken vuoksi ja muutoinkin tuuli oli yltynyt niin, ettemme uskaltaneet laittaa tyhjenevää venettämme vesille. Kiersimme maareittiä Mellalompolon itäpuolta. Rasti 19 sijaitsi melkoisten suoalueiden takana ja meitä huoletti, miten rastia lähestyisi ja välttäisi pahimmat suot. 

Matka rastille meni kuitenkin ongelmitta ja jalat kuivina. Rastilta lähdön jälkeen huomasimme kuitenkin seuraavan kerran paattia veteen laskiessa unohtaneemme melat rastin jälkeisen vesistön rantaan. Ei muuta kuin hakemaan meloja. Onneksi ne löytyivät nopeasti. Rastia 20 lähestyessä veneen tilanne alkoi huolettaa yhä enemmän. Se tyhjeni entistä nopeammin. Saavuimme rastille 20 neljännen päivän iltana hyvissä voimin. Kuulimme rastilla, että olimme nyt naisten sarjan kärjessä SK Eräpirkkojen suunnattua maaliin suunnitellusti kolmen päivän aikarajaa kohden. Siitä huolimatta olimme päättäneet, ettemme lähtisi enää suuntaamaan rastia 21 kohden. Huolta aiheutti toisaalta vene ja huoli sen uppoamisesta, tai muuten sen aiheuttamista hidasteista niin, ettemme ehtisi maaliin ajoissa ja toisaalta se, että itse droppaisi niin, ettemme ehtisi maaliin ajoissa. Taustalla pelko ennen kaikkea siitä, ettei viimevuotinen Lapland Wilderness Challengen viimeisen illan totaalidroppi naisten kärkipaikalta toistuisi. Viisi päivää erittäin vähällä unella voi nimittäin aiheuttaa aivan odottamatta sellaista, mitä normaalitilassa ei uskoisi tapahtuvan. LWC:ssa viimeisenä iltana iskenyt kaatosade teki ensin näkyvyyden erittäin huonoksi, samalla sade esti sen, ettemme saaneet vaihdettua ehjänä karttalehteä karttataskussa toiseksi, kolmanneksi reitin etsiminen hajonneella kartalla teki sellaisen uupumusdropin, että sisko nukahti pystyyn ja kaatui maahan. Muutoinkin molempien järjenjuoksu oli rajallinen. Olimme etukäteen laskeneet, ettei meillä ole varaa nukkua, aika on sen verran tiukalla ja toisekseen meillä ei ollut edes herätyskelloa mukana, mikä nukahtaessa varmistaisi heräämisen ajoissa. Tämän jälkeen aika vain karkasi käsistä ja muistikuvat ovat hataria ja emme ehtineet maaliin ajoissa. Mitään hätää meillä ei ollut, mutta kun samaan aikaan gps:ssa oli epäonnisesti sammunut juuri samoihin aikoihin, voin vain kuvitella, mitä huolta olimme aiheuttaneet järjestäjille ja kisan seuraajille. Sen ei halunnut toistuvan. Rastilta 20 suuntasimme Kyyneljärven rantaan. Yritimme leiriytyä kohtaan, josta pääsisimme järvien yli mahdollisimman kapeista kohdista.


Pystytimme leirin noin klo 23, paikkailimme jälleen venettä ja söimme. Nukuimme noin kolme tuntia ja jatkoimme kohti rastilla 22 olevaa desinfiointipistettä kohden neljältä aamulla. Yritimme soutaa mahdollisimman lähellä rantaa ja kävellä myös aina, jos se oli mitenkään mielekästä. Jälleen kokemus oli kuitenkin sama kuin aiempina päivinä, että se mikä kartalla näyttää kapealta vesistöltä, on tyhjenevän kumiveneen kanssa todella leveä. Harmitti ettemme olleet valinneet huomattavasti pidempää kävelyreittiä. 

Kello 8 aamulla Suolisjärvellä meloessa iski aivan odottamaton väsymys. Onneksi se sattui sellaisessa kohtaa, jossa oli aivan pieni saari. Ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin rantautua. Nostimme paatin pieneen saareen. Saari oli niin pieni, että kun olimme siellä yhdessä veneen kanssa, se oli suunnilleen täynnä. Kaivoimme rinkasta makuualustat ja levitimme ne saareen. Pohja oli onneksi suhteellisen pehmeä. Kaivaiduimme makuupussiin ja olisin vetänyt biwy-bagin vielä sen päälle, mutta jostain syystä en onnistunut löytämään sitä rinkastani. Nukahdin heti. Sisko ei ollut nukahtanut, mutta sanoi muutoin maanneensa täysin väsyneenä ja aivot narikassa. Nukuin tunnin ja se teki todella hyvää. Keitimme aamupuurot ja jatkoimme virkistyneenä matkaa. Tuollaiset dropit ovat vaarallisia, kun ne tulevat sellaiseen tilanteeseen, jossa aikavaraa ei ole.

Jatkoimme Suolisjärvellä melomista. Aamupäivän tunnelma oli upea ja harras. Maisema oli niin puhutteleva. Ihana kaunis luonto. Onko mitään tärkeämpää maailmassa kuin tämä? Tunnelma oli niin pyhä, että aloimme spontaanisti laulaa virsiä. Se lähti liikkeelle spontaanilla ”maan korvessa kulkevi lapsosen tie”. Täällä oli todella maan korvessa. Muistimme huonosti sanoja, mutta se ei haitannut. Pyhä tuli lähelle. Oli sellainen olo, että täältä ei halua pois.

Saavuimme rastilla 22 olevalle veneen desinfiointipisteelle kohta puolenpäivän jälkeen. Juttelimme hyvän tovin rastivahtien Johannan ja Alpon kanssa ja sekä jälleen Poppiksen kanssa. Alpo desinfioi paattimme ja samalla pystyi paikantamaan, että paatti vuoti sen alkuperäisen reiän kohdalla. Paikkamme ei siis pitänyt. Keitimme ruuaksi riisi-jauheliha-papu-kasvissekoitusta ja se oli todella maukasta. Maalissa tavoitteenamme oli olla klo 17 illalla. Tämän olimme kertoneet jo etukäteen Markolle, joka viime vuonna oli saanut sydän syrjällään pelätä meidän puolesta myöhästyessämme maalista ja gps:n sammuttua. Lupasimme, että tänä vuonna tulemme ajoissa.

Olimme maalissa suunnitelmiemme mukaisesti muutamia minuutteja vaille viisi vähän ennen miesten ja koko kisan voittajakaksikon ja koko radan kiertäneen Mareld Adventuren saapumista, joten pääsimme näkemään myös sen. Maalissa muistin, että Jaana oli jo etukäteen sanonut Markolle, että olisi tavoite olla maalissa samoihin aikoihin, kun koko kisan voittaja. Sattumalta niin kävikin.

Reitin varrella jo kuulimme rastivalvojilta huhua, että ensi vuodelle saattaisi olla suunnitteilla yhdistetty kilpailu, jossa olisi sekä jalan tehtävä Lapland Wilderness Challenge että packraftilla ja jalan kulkemisen yhdistävä Kairacross Vätsäri. Olisi erittäin vaikea päättää kumpaan osallistuisimme. Molempiin tekisi mieli. Ehkä kuitenkin kallistuisimme Kairacrossiin.

Kisan jälkeen kesti hyvä tovi ennen kuin teki mieli avata puhelin. Kotona kännykkää, uutisia yms. tulee usein seurattua toistuvasti. Oli ihana olla ilman sitä kaikkea informaatiotulvaa. Matkalla joku rastivahdeista kysyi, mitä eniten kaipaa ulkomaailmasta. Ei tullut mieleen oikein mitään. Täällä on kaikki. Ja miten etuoikeutettu sitä on, kun saa tehdä jotain tällaista. Sellaista, mistä nuorena haaveili, mutta ajatteli, ettei ikinä pystyisi, osaisi, uskaltaisi, voisi. Tai oikeastaan silloin haaveili jostain paljon vähemmästä. Eihän tällaista edes silloin ollut. Isot kiitokset upeille järjestäjille. Kiitos kun järjestätte meille tällaista. Nämä ovat niitä elämän isoja elämyksiä, joita ei rahalla saa.

// PS. Kotona sisko oli soittanut packraft-firmaan ja kysynyt paatin puhkeamisesta. Liima, jolla paattia olimme paikanneet, oli kuulemma vain sellainen hätäliima, joka ei pidä kauaa. Paikkalappu irtosi helpommin kuin laastari polvesta, ihan vain kevyesti repäisemällä. Se olisi siis saattanut irrota milloin vain. Käytännössä ilmastointiteippi oli se, joka veneen oli jotenkuten pitänyt pinnalla. Sitä gorillateippiä olisi pitänyt olla. Onneksi pysyttiin pinnalla. 

PS 2: Meidän maalintulovideo löytyy oheisesta linkistä: Twin Turtles maaliintulovideo