Lapland Wilderness Challenge 1.-6.8.2020: Twin Turtlesin kovin haaste ikinä

Viisi vuorokautta kestävä Lapland Wilderness Challenge eräsuunnistuskilpailu järjestettiin ensimmäistä kertaa. Kilpailu on 2-5 hengen joukkueina kisattava kilpailu, jota kuvataan ainutlaatuisena testinä kestävyydelle. Koko maailman ultrakisojen seurassa tapahtuman vaativuus hakee vertaistaan. Jonkinlaisena esikuvana tapahtumalle on ollut Alaskassa järjestetty Alaska Wilderness Challenge, joka kuitenkin sijoittuu olennaisesti lyhyemmälle reitille. Tavoitteena olisi päästä mahdollisimman pitkälle ja löytää järjestyksessä noin 500 km:n reitille erittäin vaativaan erämaamaastoon sijoitettuja rasteja järjestäjän määrittelemässä järjestyksessä mahdollisemman monta ja suunnata maaliin aikarajan puitteissa. Yhteensä rasteja olisi 28 ja rastiväli linnuntietä 3 km:n ja yli 60 km välillä. Järjestäjien lähtökohtaoletuksenakin oli se, ettei kukaan joukkue tulisi löytämään kaikkia rasteja, mutta pisimmälle pääsevä ja maaliin tuleva voittaisi.

Kisakeskuksena toimi ihastuttava Sanilan porotila. Kisa alkoi perjantaina klo 18 pidettävällä pakollisella infotilaisuudella. Tiedossa olisi viisi vuorokautta Suomen laajimmalla yhtenäisellä erämaa-alueella Kaldoaivissa ja Vätsärissä. Vätsärin erämaa on tunnettu vaikeakulkuisuudestaan ja haastavuudestaan. Alue on erittäin kivikkoinen, rikkonainen ja täynnä toinen toistaan kauniimpia pikkujärviä ja rosoista tunturia. Erittäin sopiva siis poikkeuksellisen haastavaksi tarkoitetun erämaakisan alueeksi.

Siskoni Jaanan kanssa olimme ilmoittautuneet mukaan kaksihenkisellä Twin Turtles -joukkueellamme. Joukkueemme nimi toisaalta viittaa siihen, että olemme kaksosia, toisaalta siihen, että emme ole ensisijassa nopeita, mutta aiempien kisojen perusteella kuitenkin toivoimme, että kestävyytemme voisi olla sellainen, että kisa sopisi meille. Isoimpana haasteena todennäköisesti tulisi kuitenkin olemaan se, miten vaativassa maastossa suunnistaminen onnistuisi.

Kisa on täysin omahuoltoinen, mikä tarkoittaa sitä, että joukkueen tulee kantaa mukanaan kaikki viiden vuorokauden aikana tarvittava. Meidän osalta tämä tarkoitti 15 kg rinkkoja molemmilla. Kisan alussa tehdyn repun punnituksessa kisaajien varusteiden paino vaihteli 8,5 kilosta 27 kiloon. Meidän rinkat lienevät olleen keskikastia.

Kisa alkoi lauantaina klo 12 alkavalla lyhyellä rogaining-osuudella, jonka olisi tarkoitus hajottaa kilpailijat niin, etteivät kaikki lähtisi etenemään yhtenä letkana maastoon toinen toisiaan seuraten. Meitä jännitti kaikkein eniten tämä kisan alkuun sijoitettu osuus. Suunnistuskokemusta molemmilla meillä on rajallisesti ja ajatus pienelle alueelle sijoittuvasta rastien hausta tuntui epämiellyttävältä. Aidosti pelkäsimme, ettemme selviäisi siitä ja emme täten pääsisi osallistumaan koko kilpailuun. Osuus meni kuitenkin mutkattomasti ja pääsimme aloittamaan varsinaisen erämaakilpailun. Olo oli rogaining-osuuden jälkeen helpottunut ja into varsinaista kisaa kohtaan kova. Rogaining-osuuteen kohdistuneen jännityksen purkautuminen teki olon helpottuneeksi ja ehkä liiankin iloiseksi, jonka seurauksella keskittymiskyky itse kilpailuun ei ollut paras mahdollinen ja suunnistus rasteille lähti erittäin kömpelösti liikkeelle. Yhtäkkiä huomasimme kakkosrastille mennessä, että olemme kadottaneet paikkamme aivan täysin ja suunnanneet aivan väärää järveä pitkin ja väärään suuntaan. Kompassia olisi voinut tässä vaiheessa kannattanut tutkailla. Muitakin kömpelöitä virheitä alkuun sijoittui ja olimme kolmen ensimmäisen rastin jälkeen koko porukan loppupäässä. Ote suunnistukseen ja koko kulkemiseen tuntui olevan aivan hakusessa. 

Olimme etukäteen suunnitelleet, että jatkaisimme kulkua pitkälle yöhön. Erittäin kömpelösti alkaneen alun jälkeen kuitenkin totesimme klo 21, että olisi paras nyt laittaa leiri pystyyn ja nukkua. Nukuimme klo 4 saakka ja heräsimme molemmat samaan aikaan ajatuksella, että nyt olisi sopiva aika herätä. Aamupalan laittoon ja hieman märän teltan kuivattelua. Tasan klo 5 lähdimme matkana kohti 4-rastia, joka olisi Rovipään rinteellä, noin 15 km päässä. Päätimme ottaa varmasti ja suunnata reitti Rovipään huipun kautta ja siitä alas rastille. Jälkikäteen gps-seurannasta oli kiinnostavaa nähdä, miten erilaisia reittejä joukkueet olivat jo tälle rastille ottaneet. Tämän tyyppisessä kisassa strategisilla valinnoilla on myös iso merkitys, jo lähtien siitä, mitä kaikkea pakkaa mukaan rinkkaansa, milloin ja miten paljon syö ja nukkuu ja miten reitit suunnittelee. Koska matkat rastilta toiselle ovat todella pitkiä, useita kymmeniä kilometrejä, ajassa jopa yli vuorokauden mittaisia, reittivalinnoilla voi myös joko voittaa tai hävitä useita tunteja.

Meillä suunniteltu reitti nelosrastille onnistui ja kuulimme rastille, että olimmekin siinä vaiheessa koko joukon puolivälissä ja naisten sarjassa kakkosena. Aikaisen aamulähdön ansiosta olimme siis onnistuneet ohittamaan ensimmäisen päivän virheiden myötä edessämme olleita joukkueita melkoisen määrän. Päätimme, että tämä sija pidetään, mikä tarkoittaisi, että kulkemista olisi pakko jatkaa pitkälle yöhön.

Rovipään nelosrastilta seuraavana olevalle Surnupään rastille matkaa olisi linnuntietä reilu 20 km, lyhintä mielekästä reittiä pitkin ehkä 30 km. Tälle rastille reitinvalinnoilla olisi todennäköisesti suuri merkitys. Kartan perusteella oli vaikea arvioida, mikä reitti olisi paras. Jälkikäteen katsottuna oma reitinvalintamme oli onnistunut ja muutoinkin matka kulki hyvin ja meno oli reipasta ja iloista ja rasti löytyi helposti. Samoin sitä seuraava kuutosrasti, jonne saavuimme yöllä yhdeltä. Väsymys alkoi kuitenkin tässä vaiheessa painaa ja aloimme miettiä leirin pystyttämistä. Olimme siinä vaiheessa jatkaneet matkaa aamuviidestä lähtien reipasta tahtia. Matkalla näimme useita telttoja, joiden arvelimme kuuluvan kanssakilpailijoillemme, mikä tuntui kivalta, että lähistöllä on samaa tahtia eteneviä joukkueita. Alueen maasto on niin laaja, että porukka katoaa sinne niin, että muita tuskin näki koko aikana. Tapasimme itse koko viiden vuorokauden aikana reitillä vain kolmea eri joukkuetta (yhtä niistä pari kertaa).

Kuutosrastilta olisi tiedossa pitkä, mahdollisesti lähellä vuorokauden mittaa oleva matka seiskalle ja lepo olisi tarpeen. Päätimme tehdä leirin pari kilometriä kuutosrastilta pohjoiseen. Kello oli siinä vaiheessa kaksi yöllä. Laitoimme ruokaa ja menimme makuulle. Uni ei kuitenkaan oikein tullut ja päätimme tunnin makoiltuamme purkaa leirin ja jatkaa matkaa. Pienikin lepo kuitenkin teki hyvää, vaikka nukkuminen jäi väliin. Klo 4 lähdimme suuntaamaan kohti rastia seitsemän. Meno oli jälleen reipasta, iloista ja joutuisaa. Saavuimme klo 19 rastille 7, jossa yllättäen olikin Marko ottamassa videokuvaa kilpailusta. Oli mukava nähdä ja iloisin mielin jatkoimme saman tien Vainospään huipulla olevalle rastille 8, joka oli suhteellisen lähellä ja yhdeksän maissa saavuimmekin sille. Saimme rastivalvojalta kuulla, että olemme naisten sarjan ykkösinä ja kaikista sijalla 13. Oho! Olipas iloista kuulla.¨

Tunturilta laskeutuessa uni alkoi kuitenkin painaa ja olo olla hutera. Olimme suunnitelleen leiriytyvämme Sollomusjärven rantaan, mutta noin 4 km ennen Sollomusjärveä uni alkoi painaa niin ja taju hämärtyä, että päätimme tehdä leirin heti kun löytyisi edes jossain määrin tasainen paikka teltalle veden ääreltä. Käytännössä takana oli tässä vaiheessa noin 45 tuntia menoa ilman kunnon lepoa (yksi tunnin makoilu plus ruokatauot).

Teimme leirin pienen suojärven rantaan ja teimme pienet tulet ja laitoimme ruokaa. Telttaan menimme klo 22 ja molemmille uni maittoi. Heräsimme molemmat klo 4, päätimme purkaa leirin ja jatkaa matkaa. Olimme laskeneet, että seuraavana oleva rasti 9 tulisi olemaan meille viimeinen rasti, eikä meillä olisi aikaa enää ehtiä rastille 10 ja sieltä maaliin. Rasti 10 on aivan toisella puolella Vätsärin erämaata. Kisan maaliin pitäisi päästä torstaina klo 12, aikasakkojen kanssa ihan viimeistään kello 18. Jokainen voi itse harkita, milloin maaliin suuntaa, mutta viimeistään maalissa pitäisi olla tuolloin.

Rastille 9 matkaa olisi leiristämme ehkä 10 tuntia. Meno oli hyvin nukutun yön jälkeen vahvaa ja iloista (molemmilla lähes 6 tunnin unet). Sää oli upea ja oli ihana olla tunturimaisemissa. Saavuimmekin rastille erittäin hyvävoimaisina ja saimme kuulla, että olemme edelleen naisten sarjan ykkösinä. Olimme rastille noustessa alkaneet myös laskea mahdollisuuksia sittenkin ehtiä aivan erämaan toisella puolella olevalle rastille 10 ja sieltä maaliin. Arvio oli vähän fifty-sixty olisiko meillä siihen mahdollisuuksia.  Yritimme kysellä rastivalvojaltakin, mitä hän arvioi, olisiko meillä mahdollisuuksia ehtiä, mutta hän ei voinut ottaa kantaa. Matkaa olisi arviomme mukaan noin vuorokauden verran ja sitten pitäisi ehtiä vielä maaliin. Päätimme ottaa riskin. Ei halunnut jäädä harmittelemaan liian helppoja valintoja. Tämän on tarkoitus olla Challenge, haaste, eikä liian helppo. Ajan kulua tunturimaastossa on kuitenkin äärimmäisen vaikea arvioida ja varsinkin väsyneenä voi tapahtua mitä vain.  

Päätimme siis jatkaa Rajapään kupeessa olevalle rastille 10, jonne toivon mukaan ehtisimme alle vuorokaudessa. Tämä tarkoitti sitä, että vauhtia olisi pidettävä ja unesta tingittävä. Päätimme valita reitiksi Surnutunturin ylängön, josta näkyvyys rastin suuntaan olisi todennäköisesti hyvä. Meno oli hyvää, joskin yön pimeinä tunteina oli pakko pitää tauko ja pystyttää leiri. Kello 2-4 välinen aika osoittautui selvästi haastavimmaksi pysyä liikkeessä. Leiriydyimme ja päätimme nukkua sen aikaa kuin nukuttaisi. Se tarkoitti 40 min tällä kertaa. Meillä ei ollut herätyskelloa, joten kaikki nukkumatauot oli pakko pitää siten, että heräämme, kun heräämme. Kaikkineen tauko kesti pari tuntia ja neljän jälkeen jatkoimme matkaa. Matkalla teimme yhden sekaannuksen yrittäessämme etsiä Suomen ja Norjan välistä rajalinjalla olevaa poroaitaa, jonka avulla olisi helppo pysyä suunnittelemallamme reitillä. Pyörimme siinä hyvän tovin Surnun rinteillä, kun emme uskoneet, että poroaidalle olisi vielä matkaa ja alkoi tulla huoli, josko poroaitaa ei olekaan koko rajalinjaa ja olemme epähuomiossa ajautuneet Norjan puolelle, josta meillä ei ollut edes karttaa. Jälkikäteen näimme gps-jäljestä, että emme vain olleet ymmärtäneet mennä tarpeeksi pitkälle.

Saavuimme rastille 10 kuta kuinkin vuorokausi edellisen rastin jälkeen ja saimme kuulla, että olemme edelleen naisten sarjan ykkösinä. Uskoimme perässä tulevien Rasti-Sorsien olevan todennäköisesti hyvin lähellä, koska matkalla tuli sen verran sählättyä reitin kanssa. Olimme kuulleet kohta Sollomusjärven autiotuvan jälkeen Rapi4-joukkueen pojilta heidän ohittaessaan meitä Rasti-Sorsien tyttöjen olleen Sollomusjärven autiotuvalla syömässä juuri, kun he olivat lähteneet sieltä. Tämä tarkoitti, että olimme olleet hyvin lähellä toisiamme. Yksi kisan haastavuutta lisäävä tekijä oli se, että koko kisan aikana ei ollut mitään tietoa siitä, miten muut menevät lukuun ottamatta muutamilla rasteilla olevilta rastivalvojilta saatua tietoa edellä rastille tulleista. Takana tulevista ei saanut antaa mitään tietoa.

Rastin jälkeen oli taas reittivalinnan pohdinnan paikka: yritämmekö hakea rastit 11 ja 12, jotka olisivat matkalla maalia kohden, mutta maasto hidas ja suunnistuksellisesi haastava, vai suuntaammeko helpompaa reittiä rajalinjaa pitkin pohjoiseen ja sieltä suoraan maalille. Jälkimmäinen olisi maaliin varmasti ajoissa ehtimisen kannalta varmempi ratkaisu, mutta toisaalta teki mieli kokeilla. Oletimme, että vaikka jättäisimme rastit hakematta pääsisimme silti naisten sarjan kakkosiksi, koska emme uskoneet, että takanamme todennäköisesti lähellä tulevia Rasti-Sorsia lukuun ottamatta mikään naisjoukkue muu olisi ehtinyt lähtenyt rastille 10. Tämä tarkoittaisi sitä, että kärkisijat jaettaisiin meidän kahden joukkueen kesken sen perusteella, haetaanko viimeiset rastit. Päätimme yrittää hakea rastit 11 ja 12. Ajauduimme kuitenkin ohi sen kohdan, mistä olimme alun perin suunnitelleet hakevamme rastin ja yritimme hakea toista reittiä. Tässä vaiheessa tuli tehtyä virheitä, näkyvyys oli paikoin niin huono, että emme edes nähneet, olemme kurun äärellä vai muualla. Väsymys alkoi tässä myös rajusti painaa. Leirin pystyttäminen ja sumuvaiheen ohi odottaminen olisi tässä vaiheessa ollut viisas ratkaisu. Emme kuitenkaan uskaltaneet pystyttää leiriä ja nukkua hetkistäkään, kun meillä ei ollut herätyskelloa. Pelkäsimme, että tässä väsymystilassa nukkuisimme helposti pitkään ja maaliin olisi ehdittävä aikarajoissa. Jatkoimme siis reitin etsimistä. Väsymys alkoi kuitenkin painaa siinä määrin, että tajunta ei ollut parhaimmillaan. Välillä kumpikin unohti, että kenen kanssa sitä reissussa ollaan: ”Mä meinasin just soittaa sulle, mutta sähän ootkin siinä!!” Jaanan päässä soi korvamatona ensin Sininen uni laulun kohta ”surrur, surrur ja lähtee unen sinistä maata päin”, sen jälkeen ”hei pikku-ukot hyppikää”, joka seuraavaksi muuttui ”hei tikku-ukot hyppikää”. Päätimme hetkeksi pysähtyä ja nostaa rinkan pois selästä. Istuttuaan kannon nokkaan Jaana saman tien nukahti ja kopsahti sammaleen päälle. Onneksi ei oltu lähes kaikkialla Vätsärissä olevassa kivikossa. Totesimme, että ei voi muuta kuin laittaa leiri pystyyn. Se olisi pitänyt tehdä jo paljon aiemmin. Ulkona satoi edelleen ja oli kylmä. Tässä vaiheessa väsytti niin, että ruuanlaitostakaan ei meinannut tulla mitään. Sekavassa tilassa meille tuli ruuaksi vadelmakiisseli-tomaattikeitto-pasta-sekoitusta. Nyt oli pakko nukkua, vaikka uhkana oli maalista myöhästyminen.

Nukuimme jonkin aikaa, purimme leirin ja jatkoimme matkaa. Jotain outoa sössimistä reitillä kuitenkin tapahtui ja  onnistuimme ajatuksissamme täysin kadottamaan reitin. Vätsärin tunturimaasto on niin rikkonainen, että aikaa tuhraantuu käsittämättömiä määriä, jos reittiä joutuu hakemaan. Lisäksi hermostuneisuus aikarajaan ehtimisestä sai virheet kumuloitumaan. Lopulta nousemalla lähellä olevalle pikkutunturille saimme varman suunnan, minne suunnata, mutta liian myöhään ja emme ehtineet maaliin ajoissa, vaan olimme parin kilometrin päässä. Maalissa kuulimme, että olisimme kaikilla aikasakoillakin olleet toisia naisten sarjassa (eli jos olisimme ehtineet klo 18, varsinaisen maalintuloajan ollessa klo 12).

Kaikesta huolimatta kaikkineen tuntui, että tämä on parasta ikinä. Tuntui, että sekä tämä kisa ja nämä tunturit on ihaninta, mitä voi olla. Olimme etukäteen puhuneet, että tämä saisi olla viimeinen ultrakisahaaste ja tähän olisi hyvä lopettaa ja keskittyä vapaampaan vaeltamiseen ja marjanpoimintaan. Koko kisan ajan tuntui, että tämä on vasta alkua. Toivottavasti kisa saa jatkoa. Kisan sijaintialue on myös ihana. Vätsärin ja koko Sevettijärven alueen maasto on kiistatta yksi Suomen kauneimmista. Alue on niin kaunista ja ihastuttavaa, että ehdimme jo kysellä mökkitonttia Sevettijärveltä. Puolileikillään, mutta isosti myös vakavalla mielellä. Sellainen joskus olisi iso unelma. Yksi tuttu aikoinaan tapasi käydä aina tilaisuuden tullen Sevettijärvellä mökillään. Ihmettelin, mitä ihmettä Sevettijärvellä voi kukaan tehdä. Ensimmäisen kerran ajoin Sevettijärven ohi joskus 15 vuotta sitten ja olin aivan häkeltynyt, miten kaunis paikka. Sama nyt. Tänään viimeistä kertaa Sevettijärveltä herätessä ja asuntoauton ikkunasta katsellessa ajattelin, että tänne tekisi mieli jäädä. Näissä maisemissa sielu lepää.

PS. Reitiltä ei valitettavasti ole kuvia, kun kaatuessani hajotin action kamerani kaatuessani kivikossa.