Kairacross Vätsäri 100 h 2026: Twin Turtles 🐢🐢
Kairacross Vätsäri 100 h: Twin Turtles 2026 🐢🐢
Kuva: Jarmo Koskela @jarmokoskelaphoto
Neljännen kerran järjestettävä Kairacross Vätsäri -kisa ma 27.7-pe 31.7.2026. 100 tuntia eli reilu 4 vuorokautta kestävä erämaasuunnistus- ja seikkailukilpailu, jossa edetään kartan ja kompassin varassa jalan ja packraft-lautan varassa. Kokonaismatka linnuntietä noin 250 km, lyhintä todellista kulkureittiä pitkin noin 300 km. Kilpailu on joukkuekilpailu, jossa joukkueen koko tulee olla 2-5 henkeä. Suurin osa joukkueista on parijoukkueita.
Meille kisa on tämän vuoden ehdoton pääkisa, jota kohden muut kisat ja vaellukset yrittänyt tavalla tai toisella valmistaa. Edellisestä Vätsärin Kairacross-kisasta on kaksi vuotta, silloin olin Markon kanssa Turtle Mix -joukkueella "sijaistamassa" Twin Turtles -joukkuettamme, kun Jaana oli estynyt. Sitä edeltävässä kahdessa kisassa, samoin kuin kahdessa Kairacross Vätsärin "sisarkisassa" tai oikeastaan "äiti-kisassa" Lapland Wilderness Challengessa (jossa idea on sama, mutta edetään vain jalan ilman venettä) olimme olleet mukana Twin Turtles -joukkueella. Nyt odotukset ovat korkealla, olemme odottaneet kisaa todella paljon ja tunnelma on hyvä.
Kisa on aikaisempien vuosien kokemusten perusteella aivan ainutlaatuinen ja ehdoton ykköskisa Suomessa vaativien kestävyyskisojen joukossa. Maailmanlaajuisestikin näin vaativia kestävyys- ja seikkailukisoja ei paljoa ole. Erämaaolosuhteet tekevät kilpailusta poikkeuksellisen vaativan. Kännykän, GPS:n tai muun kommunikointivälineen käyttö on kielletty, joten kisassa ollaan täysin kartan, kompassin ja oman ongelmanratkaisun varassa. Äidille ei soiteta, kun ongelmia tulee. Rinkassa kulkee toki todellisia hätätilanteita varten sinetöitynä kännykkä, jonka avaaminen tarkoittaa samalla kilpailun keskeyttämistä.
Kuva: Jarmo Koskela @jarmokoskelaphoto
Kisa alkaa maanantaina klo 14 Munkelva-vuonon rannalta Jäämereltä. Kisassa tehtävänä on suunnistaa 41 maastoon sijoitettuja rasteja etsien niin pitkälle kuin määräajassa ehtii. Olennaista on osata arvioida, miten pitkälle ehtii, että ehtii vielä aikarajoissa maaliin Sevettijärvelle viimeistään perjantaina klo 18. Armollista kisassa on se, että kaikkia rasteja ei tarvitse ehtiä löytää, vaan tärkeintä on ehtiä maaliin siltä rastilta, minkä itse arvioi viimeiseksi, minkä ehtii hakea. Tämä valinta on yllättävän kriittinen. Pitää pystyä arvioimaan oma jaksaminen tilanteessa, jolloin usean päivän rankan kisan jälkeen voi tapahtua vielä mitä vain. Itselle tämä näkyi kohtalokkaasti ensimmäisessä Lapland Wilderness Challengessa, jossa hyvin vähillä unilla kisan toiseksi viimeisen päivän, viidennen päivän iltana (kisa oli päivän pidempi tuolloin), ajatus droppasi väsymyksestä niin, että lopulta myöhästyimme maalista. Väsyneenä aika saattaa vain kadota jonnekin. Kaikki tapahtuu hitaammin ja ultimaattisesta väsymyksestä seuraavat deja vu -kokemukset häiritsevät suunnistamista. "Tämähän on tuttu paikka, olen ollut täällä ennenkin!", vaikka kyseessä on tosiasiallisesti vain maisema, jonka olet nähnyt mikrosekunteja aiemmin, mutta työmuistin häiriöiden vuoksi et ole sen näkemistä tiedostanut.
Kuva: Jarmo Koskela @jarmokoskelaphoto
Matkaan lähtee 34 joukkuetta, 15 miesten joukkuetta, 8 naisten joukkuetta ja 13 sekajoukkuetta. Kisa alkaa 5 km merimelonnalla Jäämeressä. Etukäteen arvelemme melonnan olevan meidän heikko kohta, mutta iloksemme huomaamme etenevämme joukon keskivaiheilla ja vene liukuu helposti meren pinnalla ja melonta helppoa.
Ensimmäinen rasti on meren rannalta nousevan tunturin laella. Tiukka nousu heti alkuun. Rinkka tuntuu järkyttävän painavalta. Ja onhan se. Jälkikäteen käymme kriittistä analyysia rinkan sisällöstä. Mukana on käsittämättömän paljon turhaa. Vielä maalissa, kun ruuat on syöty (jotain jäi vielä), minun rinkka painaa 13 kg ja Jaanalla 15 kg. Otsalampun, varalampun ja varalampun varalamppu ja niihin vielä varapatterit ja virtapankki pattereiden lataukseen on melkoista ylivarautumista. Varsinkin, kun otsalamppua ei käytetty edes kertaakaan. Lääkintä- ja sidontatarvikkeet painavat myös ainakin kilon, mutta niistä ei uskalla tinkiä ja tälläkin kertaa myöhemmin tulemme iloitsemaan siitä, että tässä kohden varusteissa ei ole tingitty.
Kuva: Jarmo Koskela @jarmokoskelaphoto
-27 talviuntuvamakuupussin sijasta olisi sen sijaan pärjännyt vähemmälläkin. Toppatakkiakaan ei tarvinnut. Toisaalta julma kylmänhorkka, jos iskisi erämaassa, leikki olisi kaukana. Myös raju ukkosmyräkkä, loukkaantuminen tai jokin muu, mikä estäisi liikkumisen, ovat sellaisia, joihin olisi hyvä olla varautunut. Melkoista tasapainoilua tuon rinkan painon kanssa. Liian painava rinkka hidastaa sekä jalan kulkemista että melontaa, mutta hätätilanteita varten esim. lämpövarusteita tulee olla riittävästi.
Toiselle, lammen rannalla olevalle rastille saapuessa paikalla on monen monta joukkuetta etsimässä rastia jo melkoisen epätoivon vallassa. Osa suunnittelee jo rastipaikan valokuvaamista todistamaan käyntinsä. Mietimme, onko rastilippu jotenkin pudonnut. Lopulta rasti löytyy rantakaislikosta, puoliksi heinän peitosta.
Kolmas, neljäs ja viides rasti on suhteellisen lyhyen matkan päästä ensimmäisistä rasteista. No, lyhyen ja lyhyen. Matkasta tulee suhteellinen käsite. Jos matka on alle 10 km, se on lyhyt matka. Joka tapauksessa tulee hyvä mieli, kun kisa on päässyt alkuun ja ensimmäiset rastit on leimattuna. Monessa kisassa alkujännityksen seurauksella aivan alussa on tullut tehtyä jokin tosi hölmö suunnistusvirhe, nyt matka lähtee liikkeelle mutkattomasti. Mukava myös nähdä samassa vauhdissa tuttuja joukkueita, jotka aiemmista kisoista tiedämme nopeammiksi kuin me. Joten ihan huonosti tämä ei voi olla lähtenyt liikkeelle.
Ensimmäisten viiden rastin jälkeen useimmat rastivälit ovat pituudeltaan suoralla viivalla noin 10-15 km, mikä maastossa edetessä tarkoittaa käytännössä noin 5-10 tunnin taipaleita, välillä väsymyksen tai taukojen myötä selvästi pidempiäkin. Rastin löytäminen on aina iso piriste. Tavoite saavutettu. Elämänsuunnitelma on pääsääntöisesti aina vain yhden rastivälin mittainen. Pidemmälle suunnittelu voi tuoda pientä epätoivoa matkan loputtomuudesta.
Osalla rasteista on rastivalvojia ja se on aina iloinen piriste. Muistutus normaalista elämästä.
Rastille 10 saavumme toisen päivän iltapäivällä klo 15.30. Kisaa takana 25,5 h. Olemme rastille saapuneista joukkueista noin 15., eli hieman puolivälin paremmalla puolella. Aiempien kisojen kokemuksen perusteella uskoisimme voivamme nostaa sijoitustamme jonkin verran. Yleensä loppupuolella kisaa suhteellinen vauhti on jonkin verran kasvanut.
Kuva: Jarmo Koskela @jarmokoskelaphoto
Tämä rasti 10 on ensimmäinen, jossa joukkueilla on ison päätöksen paikka: uskooko ehtivänsä kiertää itään, eli kauemmaksi maalista suuntautuvan noin 60 km linnuntietä olevan kierroksen vai onko tästä jo järkevämpi suunnata maalia kohden. Tässä vaiheessa kaikki joukkueet lähtevät vielä tälle ringille, joskin varsin moni palaa sen puolivälistä takaisin yrittämättä edes mennä kauimmille rasteille. Olemme Kirkkoniemestä etelään ja itään, keskimäärin lounaaseen. Maasto on äärimmäisen erämaista. Jos Suomen puolella Vätsärissä on kokenut olevansa erämaassa, nyt käsitteeseen tulee uusi kalibrointi. Tämä on todella syrjäisen ja koskemattoman oloista ja hidaskulkuista maastoa. Silti muutaman kerran vastaan tulee aivan tyhjästä norjalaisten viehättäviä erämaan kalastusmökkejä. Sellaisia, joissa taatusti todella kokee rentoutuvansa ja irrottautuvansa arjen hälinästä.
Kulku alkaa painaa. Jaana on vetänyt venettä koko matkan. Jaana on vahvempi kantamaan ja iloitsen Jaanan aktiivisesta Crossfit-salilla käymisestä kiitollisena. Minä olen kerännyt Jaanalle palkkioksi mustikoita ja hillaa aina, kun niitä tullut vastaan. Pelkään hetkeä, jolloin Jaana ehdottaisi vuoron vaihtoa. Jaanalla on siis paitsi painavampi rinkka, hän myös kantaa venettä. Ei siis kovin tasapuolista.
Jalkoihin alkaa kertyä hiertymiä. Pysähdymme pikaisesti teippaamaan pahimpia. Minun oikean jalan sisäsyrjässä on ikävä iso hiertymähaava ja useat varpaat näyttävät huonoilta. Tulee mieleen tuttu ajatus: "Ylpeys käy lankeemuksen edellä."
Aika rehvakkaasti totesimme rinkkojen pakkausta suunnitellessa, että emme tarvitse rakkorasvaa, kun ei meille tule koskaan rakkoja. Että jalat ovat jo riittävät siedättyneet karuun kulkemiseen. Niin.... Rakkoja ja hiertymiä ei tosiaan ole tullut vuosiin, mutta juuri siksi, että rakkorasvaa on tullut käytettyä aktiivisesti. Nyt toistuva vedessä kulku, veneestä kuivalle maalle vaihdot ja suossa kulkeminen kastelevat jalat uudelleen ja uudelleen, mikä on jalkojen iholle kuluttavaa.
Nyt jalkojen tilanne alkaa näyttää jo toisena päivänä kriittiseltä. Kiristän kengännaruja entisestään, että jalka ei liikkuisi kengässä yhtään enempää kuin tarpeellista. Alamme myös maksimoida vesireittejä. Niitä on monin paikoin vain vähän, kulku on jalkavoittoista. Kipeintä tekee vaihdot, sekä maalta veteen että vedestä maalle. Sitten kipu jotenkin tasaantuu tai siihen tottuu. Veneessä pitää varoa, ettei jalkaterät kosketa toisiaan, silloin kipu pysyy paremmin loitolla. Sellaista asentoa on vain vaikea löytää, jossa jalat riittävän kaukana toisistaan.
Tunturin huipulla olevalle rastille 12 saavumme puoliltä öin yhdessä Honka Rock -joukkueen kanssa. Mukava välillä päästä juttelemaan toisten kanssa. Se piristää. Vähän aiemmin olemme jutelleet Wannabees-joukkueen kanssa. Nämä kaksi sekasarjan joukkueutta kisaavat tiukasti toisiaan vastaan, kesän kahdessa aiemmassa kisassa Wannabees on voittanut ja Honka Rock ollut kakkonen. Nytkin joukkueiden välinen kisa näyttää tiukalta. Rastin haun jälkeen päätämme etsiä nukkumispaikkaa mahdollisimman pian. Kello on kaksi yöllä ja takana 36 tuntia kisaa ilman unta. Unideprivaatio johtaa helposti suunnistusvirheisiin ja myös hidastaa ratkaisevasti vauhtia, joten uni olisi tervetullutta.
Kuva: Jarmo Koskela @jarmokoskelaphoto
Keli on selkeä, joten emme laita telttaa, vaan kaivaudumme vain makuupussien kanssa bivy-bagiin. Yritämme nukkua kunnon unet ja laitamme herätyskellon soimaan neljän tunnin päähän. Minä nukahdan saman tien. Herään kuitenkin jo tunnin kuluttua ja löydän hereillä olevan Jaanan, joka ei ole ollenkaan nukahtanut. Teippaamme jalkoja ja käytämme aivan tarpeettoman kauan aikaa epämääräiseen välppäämiseen tavaroiden kanssa.
Rastille 13 suunnatessa teemme ensimmäisen suunnistusvirheen. Reitti laskeutuu tunturista alas joelle, josta uusi nousu tunturiin. Soudamme joella rastilinjaa kohden, mutta samalla näemme toisen joukkueen, joka lähteekin melomaan toiseen suuntaan. Siinä vaiheessa emme hoksaa, että joukkue onkin päättänyt olla hakematta rastin 13 ja onkin suuntaamassa toiseen suuntaan. Sen sijaan alamme epäillä, olemmeko ajautuneet liian pohjoiseen reitiltä ja käännämme melontasuunnan etelään. Useamman kilometrin melottua tajuamme vasta tilanteen ja palaamme takaisin. Maihinnousun kohdalla törmäämme jälleen Wannabees:iin. Yhdessä naureskelemme, että vaikka millaisia taukoja tulisi, taas olemme samassa kohtaa samaan aikaan.
Seuraavat rastivälit ovat haastavia. Isoja nousuja, laskuja, jyrkkiä rotkoja, jotka eivät Norjan suurpiirteisestä kartasta ole hahmotettavissa. Matka etenee kuitenkin hyvin. Jyrkän huipun päällä olevalla rastilla 15 tapaamme valokuvaaja Jarmo Koskelan ja tapaaminen piristää. Olemme nousseet rastille jyrkkää itälinjaa pitkin, vasta ylhäällä meille selviää, että ylös olisi päässyt mukavammin ja vähemmän vuorikiipeilynomaisesti toiselta puolelta. Ei se mitään.
Norjan karttojen osalta meillä on käytössä kaksi eri karttasarjaa, toinen 1:50.000, joka helppolukuinen silmille, mutta erittäin suurpiirteinen. Nousuviiva on 25 metriä, mikä tarkoittaa, että yksi harmiton nousuviiva voi käytännössä tarkoittaa 40 metriä pystysuoraa jyrkännettä. Toinen 1:40.000 kartta olisi tarkempi, mutta se on taas väritykseltään ja fontiltaan niin hankala, että vaatisi paremman näkökyvyn tai suurennuslasin ja sen käyttö puolestaan olisi hidasta. Joten tyydymme pääsääntöisesti käyttämään vain suurpiirteisempää karttaa, mikä tuo mukanaan monenmoisia yllätyksiä reitille.
Matka sujuu hyvin ja virkeällä mielellä. Jalkojen hiertymien kivut tosin yltyvät ja yritämme välttää lajinvaihtoja, joissa kipu eritoten aktivoituu. Vaihdot vedestä maille ja maalta veteen ovat myös jalkakivun vuoksi hidastuneet olennaisesti, kun kaikin tavoin yrittää välttää jalkojen kastumista.
Rastiväli 16 ja 17 on poikkeuksellisen puuduttava. Olemme päätyneet suoraan navigointiin rastilinjaa pitkin maastossa, jossa ei ole yhtään mitään. Miten voikaan Norjan tunturimaastossa löytyä paikka, jossa ei ole yhtään mitään kiintopistettä. Kulku on henkisesti poikkeuksellisen uuvuttavaa. Useaan kertaan pitää kellosta katsoa, että olemmeko todellakin kulkeneet vasta 2 tuntia, 3 tuntia jne., kun aika tuntuu etenevän todella hitaasti. Aika on ainoa keino kuljetun matkan arviointiin, kun kiintopisteet kartalla ovat vähissä.
Rastin 17 cut-off on kisan neljäntenä päivänä torstaina klo 12 ja olemme jo hyvän aikaa tiedostaneet, että aika on tiukalla ja virheisiin ei ole varaa.
Alkaa väsyttää ja ensimmäistä kertaa maastoon ilmestyy myös muuta kuin siellä pitäisi olla. Hallusinaatioita. Luulen olevani kisassa Markon kanssa ja pohdin mielessäni, että seuraakohan Jaana kotona meidän gps-palluraa, kunnes tajuan Jaanan olevan siinä. Kerron tämän Jaanalle, joka niin ikään kertoo juuri miettineensä, että on täällä Markon kanssa. Vanha tuttu Turtles-nauru alkaa irrota. Jaana toteaa älykkyysosamääränsä alkavan kyllä ykkösellä, mutta luvussa on vain kaksi numeroa.
Rastia 17 lähestyessä kulkumme jostain syystä lähtee kulkemaan liikaa oikealle. Näemme tämän vasta myöhemmin gps-jäljestä. Joka tapauksessa noustuamme ylös tunturiin rastia kohden, huomaamme, ettemme ole siellä, missä meidän pitäisi olla. Tunne on hämmentävä. Katsoi minne suuntaan tahansa, maasto ei näytä oikealta. Päädymme vanhanaikaiseen: nousemme lähimmälle korkeammalle pisteelle ja yksinkertaisesti kartta käteen ja kompassisuunta kohdilleen karttalinjojen kanssa. Olemme huomaamattamme tunturilinjaa liian oikealle noustessa myös kääntäneet itsemme tunturin toiselle puolelle ja maisema on hämmentävästi tästä syystä juuri toisin päin kuin olisimme olettaneet. Hetken iskee todellinen hämmennys: miten Norja on tuolla puolella ja Suomi tuolla puolella? Rastin 17 cut-off lähestyy ja mielessämme annamme itselle jo mahdollisuuden olla ehtimättä sinne.
Onneksi paikannamme suht nopeasti rastin lähellä olevat järvet ja jyrkänteet ja juoksujalkaa sinne. En uskalla ottaa suoraa reittiä, vaan varmuuden vuoksi varmojen järvihavaintojen kautta. Huh! Puoli tuntia ennen cut-off:a saavumme rastille. Rastilla tapaamme tutut sekajoukkueessa MetsäsEksyjät kilpailevat Ollin ja Suvin ja meidän kanssa samassa sarjassa kilpailevat Kairankiertäjien Annan ja Mariannen, jotka ovat ohittaneet meidät harharetkemme aikana sekä rastivahtina olevan Sevetin baarin Annukan. Kohtaaminen on iloinen ja riemukas, olemme todella helpottuneita rastin löytämisestä. Todella mukava nähdä sekä Annukka että kisakaverimme ja makaamme auringossa ja hekotamme iloista naurua varmaan puoli tuntia rastilla.
Rastilla selviää, että olemme noin sijalla 13-14 ja edellämme on todennäköisesti noin 10 joukkuetta, jotka ovat suunnanneet rastille 18 ja loput edellä olevista joukkueista on tullut rastille hyvin lähellä meidän tuloaikaa, joten arvelemme, ettei kukaan heistä ole suunnannut enää selkeästi kauemmas maalista vievälle rastille 18. Olennaista olisi siis nyt pystyä keräämään mahdollisimman monta lisärastia matkalla maalia kohden, jos haluaa sijoitustaan parantaa.
Rastin 17 haun jälkeen teemme leirin rantaan ja tärkeimpänä haasteena on saada jalat teipattua. Kisaa takana nyt tasan 3 vuorokautta. Laitamme ensimmäistä kertaa lämmintä ruokaa. Muutoin olemme edenneet pikaenergian voimalla (urheilujuomaa, lakuja, suklaata, Tuc-keskejä, Domino-keksejä, Jollos-kuulia). Jaana keittää meille Pasta Carbonaraa valmispusseista (yht. 4 hengen annos) ja jälkiruoaksi perunamuusia ja jauhelihaa. Liotamme kipeitä jalkoja pitkään viileässä järvivedessä ja kipu helpottaa ihanasti vedessä. Minun jokaisen varpaan välistä pursuaa ikävästi kellertävää tulehdusmassaa. Yritän sideharsolla kuivata varpaanvälejä. Laitan minipienestä Linola-tuubista loput rasvat, toisesta tuubista loput sinkkipastat ja vielä Niveaa jalkoihin ja sidon jalat ensin sideharsolla ja urheiluteippi päälle. Kaikki siteet ja teipit tulevat käyttöön. Jaanan jalat eivät ole yhtä huonona ja hänelle riittää desinfiointisuihke ja teippaukset.
Tauko venähtää yli 4 tuntiin, josta suuri osa ajasta menee tavaroiden kanssa väsyneenä välppäämiseen. Yritämme myös nukahtaa, mutta huonolla menestyksellä. Jatkamme matkaa kohti matkalla helposti vastaan tulevaa rasti 24:a, joka sijaitsee aivan Routasenkurun eteläpäässä. Todella kaunis paikka.
Jatkamme matkaa melomalla kohti Sevettijärveä ja samalla mietimme reittiä, miten saisimme mahdollisimman monta lisärastia haettua. Pohdimme rastin 23 hakemista tunturimaastosta. Tietäisi noin 8 km lisälenkkiä. Ei kiitos. Toisena vaihtoehtona on suunnata rastin 29 kautta maalia kohden, jolloin matkalle osuisi iso osa reitin loppurasteista. Päädymme tähän.
Nukahtelen packraftiin ja Jaana antaa minun nukkua pieniä parin minuutin torkkuja. Ei millään pysy hereillä. Olisi pitänyt ottaa mukaan enemmän kofeiinitabletteja. Niitä oli mukana muutamia kolmeksi ensimmäiseksi päiväksi, mutta ovat ajat sitten loppuneet. Olemme tietoisesti välttäneet syömästä niitä enempää kuin muutaman päivässä, kun ne tekevät aivojen virkeydelle elintärkeät pienet nukahtamiset välillä todella vaikeaksi. Vaikka kuinka haluaisi nukahtaa, ei millään saa nukahdettua. Mutta nyt niitä kaipaisi.
Jaanakin alkaa tuntea itsensä todella väsyneeksi ja väsymys pakottaa meidät tekemään telttaleirin klo 22 maissa. Kohta alkaa sataa. Pystytämme nyt neljä päivää kantamamme teltan ensimmäistä kertaa. Tarkoitus on keittää puuroa ja lämmintä juotavaa, mutta herään klo 2 siihen, kun Jaana kysyy, miksi teltan ovi on auki ja miksei hänellä ole makuupussia eikä alustaa. Minä olen nukahtanut lämpimästi makuupussiin kesken ruuanlaiton, mutta Jaana on nukahtanut vain teltan lattialle ja on nyt kylmissään. Puuro ei koskaan valmistunut. Olemme arviolta vahingossa nukkuneet neljä tuntia.
Uusi yritys puuron keittoon. Huomaamme kuuntelin kaasupullon kuitenkin olevan tyhjä, joten kaasua ei enää ole, joten tyydymme viimeisten siemennäkkäreiden järsimiseen.
Juuri kun olemme astumassa ulos teltasta alkaa kaatosade. Taivaanranta näyttää kirkkaalta, joten päätämme jäädä telttaan odottamaan pahimman sateen ohimenoa. Noin tunnin lisäodottelun jälkeen jatkamme matkaa pohjoiseen kohti rastia 29. Aikamme melottuamme toteamme suunnittelemamme jokireitin olevan erittäin kivinen ja herää epäilys, pääseekö sitä ollenkaan melomaan. Jos ei, aikamme on todella tiukilla ja emme uskalla ottaa riskiä, vaan käännymme takaisin telttaa kohden, josta pari tuntia aiemmin lähdimme.
Suunta Sollomusjärven kautta Sevettijärvelle ja tavoitteena hakea lisärasteja siellä kautta. Suunta ei ole rastien haun näkökulmasta ollenkaan yhtä hyvä kuin pohjoisemman kautta kulkeminen. Mutta aikaa siihen ei nyt varmuudella olisi.
Aikaa maalin sulkeutumiseen on noin 12 tuntia. Tavoitteenamme on olla maalissa noin klo 17, noin tuntia ennen maalin sulkeutumista ja hakea niin monta lisärastia kuin ehdimme. Matka etenee tasaisen varmasti. Matkalla packraft, melat ja kengät tulee desinfioida vedenjakaja ylitettäessä. Se tarjoaa samalla mahdollisuuden pikkubreikkiin.
Sevettijärveä lähestyessä haemme rastit 40, 39 ja 38. Tavoitteena oli jatkaa vielä hakemaan rasti 37, mutta suunnatessamme sinne, toteamme ajan mahdollisesti olevan tiukilla, joten käännymme takaisin. Lisärasteja tuli vain 5 ja emme usko niiden riittävän, mutta palkintojen jaossa meille iloisesti selviää, että olemmekin naisten sarjan kolmas ja kaikista joukkueista sijalla 10. Ilahduttavaa. Hyvin ilahduttavaa.
Saamme mitalit kaulaan. Minkään mitalin eteen ei kyllä ole koskaan tullut tehtyä näin paljoa työtä. Vaikka kaikenlaista tullut urheilun saralla tehtyä vuosien saatossa, tämä oli kyllä heittämällä kovin kisa.
Isot kiitokset kaikille, erityisesti kilpailun johtajalle ja järjestäjälle Jouni Junkkaalalle, Kairacross kilpailijoille, Sevetin baarille ja kaikille kisan eri tavoin mahdollistaneille ❤️
Neljännen kerran järjestettävä Kairacross Vätsäri -kisa ma 27.7-pe 31.7.2026. 100 tuntia eli reilu 4 vuorokautta kestävä erämaasuunnistus- ja seikkailukilpailu, jossa edetään kartan ja kompassin varassa jalan ja packraft-lautan varassa. Kokonaismatka linnuntietä noin 250 km, lyhintä todellista kulkureittiä pitkin noin 300 km. Kilpailu on joukkuekilpailu, jossa joukkueen koko tulee olla 2-5 henkeä. Suurin osa joukkueista on parijoukkueita.
Meille kisa on tämän vuoden ehdoton pääkisa, jota kohden muut kisat ja vaellukset yrittänyt tavalla tai toisella valmistaa. Edellisestä Vätsärin Kairacross-kisasta on kaksi vuotta, silloin olin Markon kanssa Turtle Mix -joukkueella "sijaistamassa" Twin Turtles -joukkuettamme, kun Jaana oli estynyt. Sitä edeltävässä kahdessa kisassa, samoin kuin kahdessa Kairacross Vätsärin "sisarkisassa" tai oikeastaan "äiti-kisassa" Lapland Wilderness Challengessa (jossa idea on sama, mutta edetään vain jalan ilman venettä) olimme olleet mukana Twin Turtles -joukkueella. Nyt odotukset ovat korkealla, olemme odottaneet kisaa todella paljon ja tunnelma on hyvä.
Kisa on aikaisempien vuosien kokemusten perusteella aivan ainutlaatuinen ja ehdoton ykköskisa Suomessa vaativien kestävyyskisojen joukossa. Maailmanlaajuisestikin näin vaativia kestävyys- ja seikkailukisoja ei paljoa ole. Erämaaolosuhteet tekevät kilpailusta poikkeuksellisen vaativan. Kännykän, GPS:n tai muun kommunikointivälineen käyttö on kielletty, joten kisassa ollaan täysin kartan, kompassin ja oman ongelmanratkaisun varassa. Äidille ei soiteta, kun ongelmia tulee. Rinkassa kulkee toki todellisia hätätilanteita varten sinetöitynä kännykkä, jonka avaaminen tarkoittaa samalla kilpailun keskeyttämistä.
Kisa alkaa maanantaina klo 14 Munkelva-vuonon rannalta Jäämereltä. Kisassa tehtävänä on suunnistaa 41 maastoon sijoitettuja rasteja etsien niin pitkälle kuin määräajassa ehtii. Olennaista on osata arvioida, miten pitkälle ehtii, että ehtii vielä aikarajoissa maaliin Sevettijärvelle viimeistään perjantaina klo 18. Armollista kisassa on se, että kaikkia rasteja ei tarvitse ehtiä löytää, vaan tärkeintä on ehtiä maaliin siltä rastilta, minkä itse arvioi viimeiseksi, minkä ehtii hakea. Tämä valinta on yllättävän kriittinen. Pitää pystyä arvioimaan oma jaksaminen tilanteessa, jolloin usean päivän rankan kisan jälkeen voi tapahtua vielä mitä vain. Itselle tämä näkyi kohtalokkaasti ensimmäisessä Lapland Wilderness Challengessa, jossa hyvin vähillä unilla kisan toiseksi viimeisen päivän, viidennen päivän iltana (kisa oli päivän pidempi tuolloin), ajatus droppasi väsymyksestä niin, että lopulta myöhästyimme maalista. Väsyneenä aika saattaa vain kadota jonnekin. Kaikki tapahtuu hitaammin ja ultimaattisesta väsymyksestä seuraavat deja vu -kokemukset häiritsevät suunnistamista. "Tämähän on tuttu paikka, olen ollut täällä ennenkin!", vaikka kyseessä on tosiasiallisesti vain maisema, jonka olet nähnyt mikrosekunteja aiemmin, mutta työmuistin häiriöiden vuoksi et ole sen näkemistä tiedostanut.
Matkaan lähtee 34 joukkuetta, 15 miesten joukkuetta, 8 naisten joukkuetta ja 13 sekajoukkuetta. Kisa alkaa 5 km merimelonnalla Jäämeressä. Etukäteen arvelemme melonnan olevan meidän heikko kohta, mutta iloksemme huomaamme etenevämme joukon keskivaiheilla ja vene liukuu helposti meren pinnalla ja melonta helppoa.
Ensimmäinen rasti on meren rannalta nousevan tunturin laella. Tiukka nousu heti alkuun. Rinkka tuntuu järkyttävän painavalta. Ja onhan se. Jälkikäteen käymme kriittistä analyysia rinkan sisällöstä. Mukana on käsittämättömän paljon turhaa. Vielä maalissa, kun ruuat on syöty (jotain jäi vielä), minun rinkka painaa 13 kg ja Jaanalla 15 kg. Otsalampun, varalampun ja varalampun varalamppu ja niihin vielä varapatterit ja virtapankki pattereiden lataukseen on melkoista ylivarautumista. Varsinkin, kun otsalamppua ei käytetty edes kertaakaan. Lääkintä- ja sidontatarvikkeet painavat myös ainakin kilon, mutta niistä ei uskalla tinkiä ja tälläkin kertaa myöhemmin tulemme iloitsemaan siitä, että tässä kohden varusteissa ei ole tingitty.
-27 talviuntuvamakuupussin sijasta olisi sen sijaan pärjännyt vähemmälläkin. Toppatakkiakaan ei tarvinnut. Toisaalta julma kylmänhorkka, jos iskisi erämaassa, leikki olisi kaukana. Myös raju ukkosmyräkkä, loukkaantuminen tai jokin muu, mikä estäisi liikkumisen, ovat sellaisia, joihin olisi hyvä olla varautunut. Melkoista tasapainoilua tuon rinkan painon kanssa. Liian painava rinkka hidastaa sekä jalan kulkemista että melontaa, mutta hätätilanteita varten esim. lämpövarusteita tulee olla riittävästi.
Toiselle, lammen rannalla olevalle rastille saapuessa paikalla on monen monta joukkuetta etsimässä rastia jo melkoisen epätoivon vallassa. Osa suunnittelee jo rastipaikan valokuvaamista todistamaan käyntinsä. Mietimme, onko rastilippu jotenkin pudonnut. Lopulta rasti löytyy rantakaislikosta, puoliksi heinän peitosta.
Kolmas, neljäs ja viides rasti on suhteellisen lyhyen matkan päästä ensimmäisistä rasteista. No, lyhyen ja lyhyen. Matkasta tulee suhteellinen käsite. Jos matka on alle 10 km, se on lyhyt matka. Joka tapauksessa tulee hyvä mieli, kun kisa on päässyt alkuun ja ensimmäiset rastit on leimattuna. Monessa kisassa alkujännityksen seurauksella aivan alussa on tullut tehtyä jokin tosi hölmö suunnistusvirhe, nyt matka lähtee liikkeelle mutkattomasti. Mukava myös nähdä samassa vauhdissa tuttuja joukkueita, jotka aiemmista kisoista tiedämme nopeammiksi kuin me. Joten ihan huonosti tämä ei voi olla lähtenyt liikkeelle.
Ensimmäisten viiden rastin jälkeen useimmat rastivälit ovat pituudeltaan suoralla viivalla noin 10-15 km, mikä maastossa edetessä tarkoittaa käytännössä noin 5-10 tunnin taipaleita, välillä väsymyksen tai taukojen myötä selvästi pidempiäkin. Rastin löytäminen on aina iso piriste. Tavoite saavutettu. Elämänsuunnitelma on pääsääntöisesti aina vain yhden rastivälin mittainen. Pidemmälle suunnittelu voi tuoda pientä epätoivoa matkan loputtomuudesta.
Osalla rasteista on rastivalvojia ja se on aina iloinen piriste. Muistutus normaalista elämästä.
Rastille 10 saavumme toisen päivän iltapäivällä klo 15.30. Kisaa takana 25,5 h. Olemme rastille saapuneista joukkueista noin 15., eli hieman puolivälin paremmalla puolella. Aiempien kisojen kokemuksen perusteella uskoisimme voivamme nostaa sijoitustamme jonkin verran. Yleensä loppupuolella kisaa suhteellinen vauhti on jonkin verran kasvanut.
Tämä rasti 10 on ensimmäinen, jossa joukkueilla on ison päätöksen paikka: uskooko ehtivänsä kiertää itään, eli kauemmaksi maalista suuntautuvan noin 60 km linnuntietä olevan kierroksen vai onko tästä jo järkevämpi suunnata maalia kohden. Tässä vaiheessa kaikki joukkueet lähtevät vielä tälle ringille, joskin varsin moni palaa sen puolivälistä takaisin yrittämättä edes mennä kauimmille rasteille. Olemme Kirkkoniemestä etelään ja itään, keskimäärin lounaaseen. Maasto on äärimmäisen erämaista. Jos Suomen puolella Vätsärissä on kokenut olevansa erämaassa, nyt käsitteeseen tulee uusi kalibrointi. Tämä on todella syrjäisen ja koskemattoman oloista ja hidaskulkuista maastoa. Silti muutaman kerran vastaan tulee aivan tyhjästä norjalaisten viehättäviä erämaan kalastusmökkejä. Sellaisia, joissa taatusti todella kokee rentoutuvansa ja irrottautuvansa arjen hälinästä.
Kulku alkaa painaa. Jaana on vetänyt venettä koko matkan. Jaana on vahvempi kantamaan ja iloitsen Jaanan aktiivisesta Crossfit-salilla käymisestä kiitollisena. Minä olen kerännyt Jaanalle palkkioksi mustikoita ja hillaa aina, kun niitä tullut vastaan. Pelkään hetkeä, jolloin Jaana ehdottaisi vuoron vaihtoa. Jaanalla on siis paitsi painavampi rinkka, hän myös kantaa venettä. Ei siis kovin tasapuolista.
Jalkoihin alkaa kertyä hiertymiä. Pysähdymme pikaisesti teippaamaan pahimpia. Minun oikean jalan sisäsyrjässä on ikävä iso hiertymähaava ja useat varpaat näyttävät huonoilta. Tulee mieleen tuttu ajatus: "Ylpeys käy lankeemuksen edellä."
Aika rehvakkaasti totesimme rinkkojen pakkausta suunnitellessa, että emme tarvitse rakkorasvaa, kun ei meille tule koskaan rakkoja. Että jalat ovat jo riittävät siedättyneet karuun kulkemiseen. Niin.... Rakkoja ja hiertymiä ei tosiaan ole tullut vuosiin, mutta juuri siksi, että rakkorasvaa on tullut käytettyä aktiivisesti. Nyt toistuva vedessä kulku, veneestä kuivalle maalle vaihdot ja suossa kulkeminen kastelevat jalat uudelleen ja uudelleen, mikä on jalkojen iholle kuluttavaa.
Nyt jalkojen tilanne alkaa näyttää jo toisena päivänä kriittiseltä. Kiristän kengännaruja entisestään, että jalka ei liikkuisi kengässä yhtään enempää kuin tarpeellista. Alamme myös maksimoida vesireittejä. Niitä on monin paikoin vain vähän, kulku on jalkavoittoista. Kipeintä tekee vaihdot, sekä maalta veteen että vedestä maalle. Sitten kipu jotenkin tasaantuu tai siihen tottuu. Veneessä pitää varoa, ettei jalkaterät kosketa toisiaan, silloin kipu pysyy paremmin loitolla. Sellaista asentoa on vain vaikea löytää, jossa jalat riittävän kaukana toisistaan.
Tunturin huipulla olevalle rastille 12 saavumme puoliltä öin yhdessä Honka Rock -joukkueen kanssa. Mukava välillä päästä juttelemaan toisten kanssa. Se piristää. Vähän aiemmin olemme jutelleet Wannabees-joukkueen kanssa. Nämä kaksi sekasarjan joukkueutta kisaavat tiukasti toisiaan vastaan, kesän kahdessa aiemmassa kisassa Wannabees on voittanut ja Honka Rock ollut kakkonen. Nytkin joukkueiden välinen kisa näyttää tiukalta. Rastin haun jälkeen päätämme etsiä nukkumispaikkaa mahdollisimman pian. Kello on kaksi yöllä ja takana 36 tuntia kisaa ilman unta. Unideprivaatio johtaa helposti suunnistusvirheisiin ja myös hidastaa ratkaisevasti vauhtia, joten uni olisi tervetullutta.
Keli on selkeä, joten emme laita telttaa, vaan kaivaudumme vain makuupussien kanssa bivy-bagiin. Yritämme nukkua kunnon unet ja laitamme herätyskellon soimaan neljän tunnin päähän. Minä nukahdan saman tien. Herään kuitenkin jo tunnin kuluttua ja löydän hereillä olevan Jaanan, joka ei ole ollenkaan nukahtanut. Teippaamme jalkoja ja käytämme aivan tarpeettoman kauan aikaa epämääräiseen välppäämiseen tavaroiden kanssa.
Rastille 13 suunnatessa teemme ensimmäisen suunnistusvirheen. Reitti laskeutuu tunturista alas joelle, josta uusi nousu tunturiin. Soudamme joella rastilinjaa kohden, mutta samalla näemme toisen joukkueen, joka lähteekin melomaan toiseen suuntaan. Siinä vaiheessa emme hoksaa, että joukkue onkin päättänyt olla hakematta rastin 13 ja onkin suuntaamassa toiseen suuntaan. Sen sijaan alamme epäillä, olemmeko ajautuneet liian pohjoiseen reitiltä ja käännämme melontasuunnan etelään. Useamman kilometrin melottua tajuamme vasta tilanteen ja palaamme takaisin. Maihinnousun kohdalla törmäämme jälleen Wannabees:iin. Yhdessä naureskelemme, että vaikka millaisia taukoja tulisi, taas olemme samassa kohtaa samaan aikaan.
Seuraavat rastivälit ovat haastavia. Isoja nousuja, laskuja, jyrkkiä rotkoja, jotka eivät Norjan suurpiirteisestä kartasta ole hahmotettavissa. Matka etenee kuitenkin hyvin. Jyrkän huipun päällä olevalla rastilla 15 tapaamme valokuvaaja Jarmo Koskelan ja tapaaminen piristää. Olemme nousseet rastille jyrkkää itälinjaa pitkin, vasta ylhäällä meille selviää, että ylös olisi päässyt mukavammin ja vähemmän vuorikiipeilynomaisesti toiselta puolelta. Ei se mitään.
Norjan karttojen osalta meillä on käytössä kaksi eri karttasarjaa, toinen 1:50.000, joka helppolukuinen silmille, mutta erittäin suurpiirteinen. Nousuviiva on 25 metriä, mikä tarkoittaa, että yksi harmiton nousuviiva voi käytännössä tarkoittaa 40 metriä pystysuoraa jyrkännettä. Toinen 1:40.000 kartta olisi tarkempi, mutta se on taas väritykseltään ja fontiltaan niin hankala, että vaatisi paremman näkökyvyn tai suurennuslasin ja sen käyttö puolestaan olisi hidasta. Joten tyydymme pääsääntöisesti käyttämään vain suurpiirteisempää karttaa, mikä tuo mukanaan monenmoisia yllätyksiä reitille.
Matka sujuu hyvin ja virkeällä mielellä. Jalkojen hiertymien kivut tosin yltyvät ja yritämme välttää lajinvaihtoja, joissa kipu eritoten aktivoituu. Vaihdot vedestä maille ja maalta veteen ovat myös jalkakivun vuoksi hidastuneet olennaisesti, kun kaikin tavoin yrittää välttää jalkojen kastumista.
Rastiväli 16 ja 17 on poikkeuksellisen puuduttava. Olemme päätyneet suoraan navigointiin rastilinjaa pitkin maastossa, jossa ei ole yhtään mitään. Miten voikaan Norjan tunturimaastossa löytyä paikka, jossa ei ole yhtään mitään kiintopistettä. Kulku on henkisesti poikkeuksellisen uuvuttavaa. Useaan kertaan pitää kellosta katsoa, että olemmeko todellakin kulkeneet vasta 2 tuntia, 3 tuntia jne., kun aika tuntuu etenevän todella hitaasti. Aika on ainoa keino kuljetun matkan arviointiin, kun kiintopisteet kartalla ovat vähissä.
Rastin 17 cut-off on kisan neljäntenä päivänä torstaina klo 12 ja olemme jo hyvän aikaa tiedostaneet, että aika on tiukalla ja virheisiin ei ole varaa.
Alkaa väsyttää ja ensimmäistä kertaa maastoon ilmestyy myös muuta kuin siellä pitäisi olla. Hallusinaatioita. Luulen olevani kisassa Markon kanssa ja pohdin mielessäni, että seuraakohan Jaana kotona meidän gps-palluraa, kunnes tajuan Jaanan olevan siinä. Kerron tämän Jaanalle, joka niin ikään kertoo juuri miettineensä, että on täällä Markon kanssa. Vanha tuttu Turtles-nauru alkaa irrota. Jaana toteaa älykkyysosamääränsä alkavan kyllä ykkösellä, mutta luvussa on vain kaksi numeroa.
Rastia 17 lähestyessä kulkumme jostain syystä lähtee kulkemaan liikaa oikealle. Näemme tämän vasta myöhemmin gps-jäljestä. Joka tapauksessa noustuamme ylös tunturiin rastia kohden, huomaamme, ettemme ole siellä, missä meidän pitäisi olla. Tunne on hämmentävä. Katsoi minne suuntaan tahansa, maasto ei näytä oikealta. Päädymme vanhanaikaiseen: nousemme lähimmälle korkeammalle pisteelle ja yksinkertaisesti kartta käteen ja kompassisuunta kohdilleen karttalinjojen kanssa. Olemme huomaamattamme tunturilinjaa liian oikealle noustessa myös kääntäneet itsemme tunturin toiselle puolelle ja maisema on hämmentävästi tästä syystä juuri toisin päin kuin olisimme olettaneet. Hetken iskee todellinen hämmennys: miten Norja on tuolla puolella ja Suomi tuolla puolella? Rastin 17 cut-off lähestyy ja mielessämme annamme itselle jo mahdollisuuden olla ehtimättä sinne.
Onneksi paikannamme suht nopeasti rastin lähellä olevat järvet ja jyrkänteet ja juoksujalkaa sinne. En uskalla ottaa suoraa reittiä, vaan varmuuden vuoksi varmojen järvihavaintojen kautta. Huh! Puoli tuntia ennen cut-off:a saavumme rastille. Rastilla tapaamme tutut sekajoukkueessa MetsäsEksyjät kilpailevat Ollin ja Suvin ja meidän kanssa samassa sarjassa kilpailevat Kairankiertäjien Annan ja Mariannen, jotka ovat ohittaneet meidät harharetkemme aikana sekä rastivahtina olevan Sevetin baarin Annukan. Kohtaaminen on iloinen ja riemukas, olemme todella helpottuneita rastin löytämisestä. Todella mukava nähdä sekä Annukka että kisakaverimme ja makaamme auringossa ja hekotamme iloista naurua varmaan puoli tuntia rastilla.
Rastilla selviää, että olemme noin sijalla 13-14 ja edellämme on todennäköisesti noin 10 joukkuetta, jotka ovat suunnanneet rastille 18 ja loput edellä olevista joukkueista on tullut rastille hyvin lähellä meidän tuloaikaa, joten arvelemme, ettei kukaan heistä ole suunnannut enää selkeästi kauemmas maalista vievälle rastille 18. Olennaista olisi siis nyt pystyä keräämään mahdollisimman monta lisärastia matkalla maalia kohden, jos haluaa sijoitustaan parantaa.
Rastin 17 haun jälkeen teemme leirin rantaan ja tärkeimpänä haasteena on saada jalat teipattua. Kisaa takana nyt tasan 3 vuorokautta. Laitamme ensimmäistä kertaa lämmintä ruokaa. Muutoin olemme edenneet pikaenergian voimalla (urheilujuomaa, lakuja, suklaata, Tuc-keskejä, Domino-keksejä, Jollos-kuulia). Jaana keittää meille Pasta Carbonaraa valmispusseista (yht. 4 hengen annos) ja jälkiruoaksi perunamuusia ja jauhelihaa. Liotamme kipeitä jalkoja pitkään viileässä järvivedessä ja kipu helpottaa ihanasti vedessä. Minun jokaisen varpaan välistä pursuaa ikävästi kellertävää tulehdusmassaa. Yritän sideharsolla kuivata varpaanvälejä. Laitan minipienestä Linola-tuubista loput rasvat, toisesta tuubista loput sinkkipastat ja vielä Niveaa jalkoihin ja sidon jalat ensin sideharsolla ja urheiluteippi päälle. Kaikki siteet ja teipit tulevat käyttöön. Jaanan jalat eivät ole yhtä huonona ja hänelle riittää desinfiointisuihke ja teippaukset.
Tauko venähtää yli 4 tuntiin, josta suuri osa ajasta menee tavaroiden kanssa väsyneenä välppäämiseen. Yritämme myös nukahtaa, mutta huonolla menestyksellä. Jatkamme matkaa kohti matkalla helposti vastaan tulevaa rasti 24:a, joka sijaitsee aivan Routasenkurun eteläpäässä. Todella kaunis paikka.
Jatkamme matkaa melomalla kohti Sevettijärveä ja samalla mietimme reittiä, miten saisimme mahdollisimman monta lisärastia haettua. Pohdimme rastin 23 hakemista tunturimaastosta. Tietäisi noin 8 km lisälenkkiä. Ei kiitos. Toisena vaihtoehtona on suunnata rastin 29 kautta maalia kohden, jolloin matkalle osuisi iso osa reitin loppurasteista. Päädymme tähän.
Nukahtelen packraftiin ja Jaana antaa minun nukkua pieniä parin minuutin torkkuja. Ei millään pysy hereillä. Olisi pitänyt ottaa mukaan enemmän kofeiinitabletteja. Niitä oli mukana muutamia kolmeksi ensimmäiseksi päiväksi, mutta ovat ajat sitten loppuneet. Olemme tietoisesti välttäneet syömästä niitä enempää kuin muutaman päivässä, kun ne tekevät aivojen virkeydelle elintärkeät pienet nukahtamiset välillä todella vaikeaksi. Vaikka kuinka haluaisi nukahtaa, ei millään saa nukahdettua. Mutta nyt niitä kaipaisi.
Jaanakin alkaa tuntea itsensä todella väsyneeksi ja väsymys pakottaa meidät tekemään telttaleirin klo 22 maissa. Kohta alkaa sataa. Pystytämme nyt neljä päivää kantamamme teltan ensimmäistä kertaa. Tarkoitus on keittää puuroa ja lämmintä juotavaa, mutta herään klo 2 siihen, kun Jaana kysyy, miksi teltan ovi on auki ja miksei hänellä ole makuupussia eikä alustaa. Minä olen nukahtanut lämpimästi makuupussiin kesken ruuanlaiton, mutta Jaana on nukahtanut vain teltan lattialle ja on nyt kylmissään. Puuro ei koskaan valmistunut. Olemme arviolta vahingossa nukkuneet neljä tuntia.
Uusi yritys puuron keittoon. Huomaamme kuuntelin kaasupullon kuitenkin olevan tyhjä, joten kaasua ei enää ole, joten tyydymme viimeisten siemennäkkäreiden järsimiseen.
Juuri kun olemme astumassa ulos teltasta alkaa kaatosade. Taivaanranta näyttää kirkkaalta, joten päätämme jäädä telttaan odottamaan pahimman sateen ohimenoa. Noin tunnin lisäodottelun jälkeen jatkamme matkaa pohjoiseen kohti rastia 29. Aikamme melottuamme toteamme suunnittelemamme jokireitin olevan erittäin kivinen ja herää epäilys, pääseekö sitä ollenkaan melomaan. Jos ei, aikamme on todella tiukilla ja emme uskalla ottaa riskiä, vaan käännymme takaisin telttaa kohden, josta pari tuntia aiemmin lähdimme.
Suunta Sollomusjärven kautta Sevettijärvelle ja tavoitteena hakea lisärasteja siellä kautta. Suunta ei ole rastien haun näkökulmasta ollenkaan yhtä hyvä kuin pohjoisemman kautta kulkeminen. Mutta aikaa siihen ei nyt varmuudella olisi.
Aikaa maalin sulkeutumiseen on noin 12 tuntia. Tavoitteenamme on olla maalissa noin klo 17, noin tuntia ennen maalin sulkeutumista ja hakea niin monta lisärastia kuin ehdimme. Matka etenee tasaisen varmasti. Matkalla packraft, melat ja kengät tulee desinfioida vedenjakaja ylitettäessä. Se tarjoaa samalla mahdollisuuden pikkubreikkiin.
Sevettijärveä lähestyessä haemme rastit 40, 39 ja 38. Tavoitteena oli jatkaa vielä hakemaan rasti 37, mutta suunnatessamme sinne, toteamme ajan mahdollisesti olevan tiukilla, joten käännymme takaisin. Lisärasteja tuli vain 5 ja emme usko niiden riittävän, mutta palkintojen jaossa meille iloisesti selviää, että olemmekin naisten sarjan kolmas ja kaikista joukkueista sijalla 10. Ilahduttavaa. Hyvin ilahduttavaa.
