NUTS Distance by Black Diamond 2022; 326 km, 4.-9.7.2022

[Kuvassa bussissa matkalla starttipaikalle Njurkulahteen]

Pisin, erämaisin, haastavin. NUTS300 järjestettiin toisen kerran heinäkuun alussa 2022. Olimme mukana jo viime vuonna, jolloin tapahtuma järjestettiin ensimmäistä kertaa. Kokemus oli kaikkineen niin mieleenpainuva ja voisi sanoa, että hyvä, että teki mieli lähteä uudelleen. Viime vuonna reitin haastavuus yllätti monet ja keskeyttäjiä oli sen vuoksi todella paljon. Kisaan startanneista miehistä vain 37 % tuli maaliin. Naisista sen sijaan maaliin tuli 82 %. Edellisen vuoden juoksijoista uudelleen kisaan lähteneitä oli myös kovin vähän. Maaliin tulleista olimme siskoni Jaanan kanssa ainoat, jotka olimme halunneet lähteä uudelleen. Niistäkin, joiden matka viime vuonna eri syistä oli jäänyt kesken (useimmiten alkuosan kosteikoissa syntyneiden rakkojen takia), vain viisi oli halunnut lähteä uudelleen yrittämään. Tämä kertonee jotain reitin rankkuudesta. Vaikutti kuitenkin siltä, että tänä vuonna osallistujat olivat osanneet paremmin valmistautua reitin haastavuuteen. Järjestäjät kertoivat sen näkyvän jo kolmeen reitin varrella olevaan huoltopisteeseen jätettyjen drop-bagien koosta. Viime vuonna monilla oli huoltopisteille jätettäväksi vain pieniä pussukoita, nyt useimmilla, ellei jopa kaikilla oli mukana kunnon kasseja ja isoja laatikoita.

 

Kisa starttasi maanantaina 4.7.2022 kello 12 Lemmenjoen Njurkulahdelta. Reitti olisi täsmälleen sama kuin viime vuonna. Käytössä on varareittivaihtoehto, joka ei kierrä Pöyrisjärven kautta, vaan jälleen käynnissä olevien poroerotusten vuoksi reittinä käytetään ns. Plan B-vaihtoehtoa, mikä tuli tutuksi jo viime vuonna. Viime vuonna gps näytti matkaa tällä reitille 337 km. Tässä varavaihtoehdossa reitin kakkososuus, mikä on reitin pisin osuus, on hieman lyhempi kuin alkuperäisessä reittisuunnitelmassa ja vastaavasti reittiin kuuluu lisälenkki Hetta-Pallas välillä Ketomellaan. Olisi ollut kovasti toiveissa päästä kulkemaan alkuperäisen suunnitelman mukainen reitti nyt, koska puuttuvaa Pöyrisjärven osuutta ei ole koskaan tullut kuljettua vaelluksillakaan.                                        

Maalin cut off olisi lauantaina klo 18 ja se on sillä tavoin sopivan väljä, että vaikka jotain ongelmiakin tulisi matkan varrella, siihen pitäisi ehtiä. Jos cut off raja olisi tiukempi, saattaisi olla, että reissu jäisi tekemättä, kun pelkona, ettei ehdi maaliin, mutta tässä aikarajassa on juuri sopivasti väljyyttä. Viimevuotisen ajan perustella oltaisiin maalissa perjantaina klo 13.

Sääennuste lupasi ensin hellettä ja aurinkoista, sitten sadetta, ukkosta ja viileää. Ötököitä olisi tiedossa kuuleman sekä itse aiemmin tällä ja viime viikolla Lapissa kokeman perusteella kaikkea sorttia ja paljon.

Matkaan lähti 27 juoksijaa, 8 naista ja 19 miestä. Alku lähti hyvin samaan tapaan kuin viime vuonna, vähän nihkeästi. Alku on lähes aina kaikissa kisoissa erittäin kankeaa ja menee useita tunteja ennen kuin tuntuu, että kroppa käynnistyy. Tavoite oli muutenkin aloittaa rauhallisesti ja antaa kropan lämmetä ja käynnistyä rauhassa. Ensimmäinen etappi on järjestäjän ilmoituksen mukaan 88 km, gps näytti matkaa tähän taipaileeseen viime vuonna noin 92 km. Etapin alku on kisan helpointa osuutta (noin 37 km), mukavaa vaihtelevaa vahvaa polkua, jota pystyy isolta osin juoksemaan. 

[Lemmenjoen helppoa polkua]

Tämän jälkeen alkaa koko kisan vaikein osuus, poluton noin 30 km kestävä osuus, jossa suota, kivikkoa, pusikkoa, risukkoa, paljon syviä ojia ja ylityksiä. Onneksi reitti oli hieman kuivempi kuin viime vuonna, mutta siitä huolimatta tämä osuus oli jälleen ehdottomasti reitin vaikein. Myös se, että reittiä pitää itse yrittää navigoida ja löytää mielekäs kulkureitti, jo itsessään on paljon kuluttavampaa kuin se, että saisi kulkea valmiiksi merkittyä reittiä. Tässä kisa muistuttaa enemmän seikkailukisoja kuin polkujuoksutapahtumaa. 

[Kivikkoa Lemmenjoen jälkeen polun loputtua]

Muutoinkin kisaa yleisemminkin luonnehtii paremmin seikkailujuoksu- kuin polkujuoksunimitys. Huoltopisteitä on niin harvakseltaan, että jatkuvasti pitää mukana kantaa sellaista varustusta, että luonnossa selviää tarvittaessa pidempäänkin, tapahtui mitä tahansa, vaikka jokin loukkaantuminen. Maasto on ensimmäisen puolikkaan osalta niin erämaista, että moneen paikkaan on todella vaikea päästä evakuoimaankaan loukkaantuneita. Ensimmäisen huoltovälin pituus on järjestäjän ilmoituksen mukaan 88 km, toisen 118 km (Plan B noin 110 km), kolmas 55 km (Plan B noin 63 km), ja kolmas 65 km. Yhteensä matkaa virallisesti 326 km, mutta gps:n mukaan kuljettu reitti on noin 10 km pidempi.

 

[Venelossi 7 km lähdön jälkeen Lemmenjoen yli]

[Ensimmäinen jalkojen huoltotauko Lemmenjoen Kultalassa]

[Upea, kesäinen Lemmenjoki]

[Jalkojen viilennystä helteessä Lemmenjoessa]

Ensimmäisellä etapilla hellettä piisasi, kun reitti nousi pois Lemmenjoen varjoisilta rannoilta kohti Morgamojan lentokenttää, tuntui todella kuumalta. Tuntui, että lämpöä olisi noin +30 astetta. Sääennuste oli luvannut +26 astetta, joten noin 30 asteen lämpötila avarassa puuttomassa maastossa auringon helottaessa täysin pilvettömältä taivaalta on hyvinkin todennäköistä. Yritimme juoda ja ottaa suolatabletteja, kun tuntui sopivalta ottaa. Siitä huolimatta 45 km kohdalla ison suoalueen ylityksen jälkeen iski todella kova kramppi jalkoihin. Makasin maassa ja yritin päästä ylös. Lisää suolatablettia naamaan ja olo helpotti eikä palannut enää taipaleen aikana. Yötä kohden keli onneksi viileni ja sen myötä myös kulku helpottui. 

Pidimme lyhyitä jalkahuolto- ja evästaukoja. Yksi tauko kesti reilun puoli tuntia (se jossa jalkani kramppasi), mutta yhtään pidempää taukoa ei tarvinnut pitää. Olimme olettaneet etukäteen, että tämä ensimmäinen taival voisi mennä hieman nopeammin kuin viime vuonna, koska maasto oli hieman kuivempi, mutta vastaavasti kova helle verotti menoa siten, että olimme huollossa suunnilleen samoilla minuuteilla kuin viime vuonna noin klo 9.15. Tuntui että osuus olisi helteen takia ollut jopa raskaampi kuin viime vuonna. Myös märkyyttä oli nytkin aivan riittämiin ja tuntui, että kosteita ylityksiä oli paljon enemmän kuin viime vuodelta oli jäänyt mieleen, moneen kertaan luulimme, että nyt oli viimeinen suo-oja tai vastaava.

 

[Huoltotauolla jalkahuoltoa Danielin ja Tinan kanssa noin 60 km kohdalla, ötökkää piisasi]

Tällä ensimmäisellä, samoin kuin osin seuraavalla toisella osuudella myös ötököitä oli järkyttävän paljon. Paarmoja, mäkäräisiä, hyttysiä. Niitä oli niin paljon, etten ole eläissäni nähnyt. Ja se meteli, mitä ne tuottavat. Jokainen tietänee, miten kovaääninen yksi pieni hyttynen voi olla, se ininä, joka tekee nukkumisen mahdottomaksi. Entä jos äänilähteenä onkin 3 cm pitkä hevospaarma. Se surina. Sellaisessa surinassa mahdoton keskittyä, saatikka nukkua. Ja miten voimakas ääni niistä lähtee, jos niitä on samassa tilassa vaikka 10 kpl. Entä sitten, jos niitä onkin ainakin 500 korvan juuressa pörräämässä ja pyrkimässä puremaan palan sinusta. Ja sen päälle ainakin tuhat hyttystä ja ainakin saman verran mäkäräisiä. En ole eläissäni nähnyt (ja kuullut) niitä niin paljoa. Minulta meni useaan kertaan korvat lukkoon yksinomaan siitä metelistä. Onneksi puolestaan Hetta-Pallas-Ylläs -osiolla oli hämmästyttävä vähän ötököitä, mukaan lukien aiemmilla reissuilla niin ötökkäinen Ketomellan alue. Ero reilua viikkoa aiemmin alueilla tehtyyn testilenkkiin verrattuna oli melkoinen. Ehkä tällä alueella kuivuus oli vähentänyt niitä. Se oli miellyttävää, varsinkin, kun kahden ensimmäisen taipaleen (noin 200 km) aikana alkoi kyllä jo vähän huumori loppua niihin. Varsinkin kosteilla suoalueilla ötököitä oli niin paljon, että korvissa soi korvamatona Sannin kappale ”Mitähän v…a, nyt alkaa huumori loppua.” Sitä alkoi oppia, missä olosuhteissa ötökät erityisesti viihtyy. Hellettä ja kosteutta ne näyttivät rakastavan, onneksi pienikin tuuli auttoi vähentämään niitä. 

 

[Hyttyshattu oli täysin korvaamaton ensimmäisellä ja toisella etapilla]

Ensimmäisellä Kalmankaltion huoltopisteellä söimme isot annokset ensin järjestäjien pastaa ja sen päälle vielä omien huoltajiemme lämmittämää kinkkukiusausta. Ruoka maistui hyvältä ja teki hyvää, mutta olo oli yllättävän heikko, heikompi kuin viime vuonna. Syömisen jälkeen yritimme levätä hetken, mutta saimme kumpikin kramppeja kroppaan, eniten käsiin ja sormiin. Suolan ja nesteen vajausta siis kaiketi helteestä johtuen. Yritimme juoda hyvin ja ottaa lisää suolaa ja suolatabletteja. Siitä huolimatta olo oli arveluttava, kun lähdimme jatkamaan matkaa. Sanoimme huoltajille, että ei ole varmuutta, selviämmekö. Varsinkin minulla olo oli heikko, Jaana oli vahvempi ja sai muutenkin olonsa paranemaan nopeammin. Minusta tuntui, että olisi pakko pistää pitkäkseen, että olo kohentuisi. Tuntui, että silmissä sumenee aivan juuri nyt ja pyörrytti. Noin 6 km huollosta tultuamme pysähdyimme, minä pistin ihan pitkäkseni ja makoilin 20 minuuttia. En nukahtanut, mutta lepäilin ja heikko olo oli tiessään. Se olikin koko reissun ainoa hetki, jolloin selvästi tuntui huonolta ja heikolta. Myöhemmin ainoastaan väsytti, mutta se on eri tunne. Tämän jälkeen tuntui, että kone lähti käyntiin, oli kuin kankea diesel-veturi olisi lopulta käynnistynyt ja lähtenyt rullaamaan. Oikeastaan voi sanoa, että tästä hetkestä maaliin asti oli vain tasaista ja mutkatonta etenemistä.

 

[Pöyrisjärven hiekkaerämaa]

Kalmankaltiosta lähdön jälkeen ensin edessä oli kuiva Pöyrisjärven hiekkaerämaa. Se on monin tavoin upeaa aluetta. Ehdottomasti näkemisarvoista, hyvin uniikkia.

Keli oli edelleen kuuma, mutta taivaalla näkyi joka puolella erittäin tummia ja uhkaavia pilviä. Tuntui, että jokainen niistä kiersi meidät kaukaa. Aloimme jo toivoa sadetta, kun lämpöä piisasi. Lopulta sade tuli ja kyllä sitä sitten tulikin. Hurja ukkonen ja tuuli. Piti vain puskea eteenpäin ja pitää itsensä liikkeellä, jotta pysyi lämpimänä. Tässä vaiheessa olimme saaneet edellämme kulkeneet Thomaksen ja Markon kiinni ja kuljimme hyvän matkaa yhtä matkaa. Jossain vaiheessa miehet leiriytyivät nukkuakseen, mutta me jatkoimme vielä matkaa ajatuksella yöpyä paria tuntia myöhemmin vasta Valkamapään jälkeen. Yö oli tuulinen ja kylmä, arviolta noin +4 astetta. Yhden maissa tehtiin bivy-bag leiri heti kun Valkamapään jälkeen löysimme paikan, joka olisi vähän tuulettomampi. Tavoitteena nukkua pari tuntia, mutta tunnin jälkeen Jaana heräsi kylmähorkkaan, joten jatkettiin nopeasti etenemistä.

70 km toista etappia (koko matkaa 160 km) kuljettuamme teimme uudelleen bivy-leirin kello 6.30. Olin sitä ennen pariin otteeseen herättänyt Jaanan nukkumasta kävellessään polulla ja hoiperrellessaan polulla puolelta toiselle. Kisaa oli kuljettuna kohta kaksi täyttä vuorokautta, mutta unta oli vasta nukuttuna 1 tunti. Leirin tehtyämme tajusimme, että olemme nukkumassa täysin samassa paikassa kuin viime vuonna samassa kisassa. Tälläkään kertaa uni ei kauaa maistunut, nukuimme 25 min ja leiri kasaan. Kokonaisuudessaan hyvä fiilis ja olo, että ehkä tästä selvitään.

Kakkosetappi (n. 110 km Kalmankaltiosta Hettaan) kulki loppuun saakka tasaisen varmasti ilman ongelmia. Tultiin Hetan huoltoon klo 17, noin tunnin myöhemmin kuin viime vuonna. Syömiseen ja erilaiseen säätämiseen meni noin kaksi tuntia. Juuri kun olimme lähtemässä kolmannelle taipaleelle alkoi kaatosade ja päädyimme palaamaan takaisin huoltoon. Uusi yritys sateen vähän rauhoituttua klo 20 ja kohti tuttua Hetta-Pallas -reittiä. Ensimmäiset 15 km kulki kuin itsestään ja huomaamatta olimme jo kiipeämässä Pyhäkerolle. Ihana oli soissa ja risukoissa rämpimisten ja paikoin haastavankin navigoinnin jälkeen päästä kunnon polulle. Huomasi myös, miten paljon helpompaa kulkeminen on, kun reitti on merkitty, eikä tarvitse itse yrittää pitää huolta, että on oikealla suunnalla. Hetasta lähtien reitti oli merkitty muilta NUTS:n matkoilta tutuilla punaisilla pienillä lipuilla.

[Kuvissa auringonlaskun maisemia Pyhäkeron, Sioskurun ja Tappurin maisemissa]

Matka jatkui Sioskurun ja Tappurin kautta lisälenkille Ketomellaan/Hietajärvelle. Tänäkin vuonna poroerotusten takia jouduttiin tälle lisälenkille. Ketomellaan tullessa kello oli 4:00 ja unipaine alkoi olla jo sen verran suuri, että Bivy-leiri jouduttiin pystyttämään suunnitellun Hietajärven sijasta jo Ketomellaan tien varteen. Väsymys oli kova. 

[Bivy-leiri, Jaana nukkuu jo]

Saimmekin nyt kunnolla nukahdettua ja nukuttiin kaksi kokokonaista tuntia ja sen päälle vielä puolen tunnin aamunaurut ennen kuin matka jatkui klo 6.30 (tiedättehän sen, kun väsyneenä naurattaa kaikki) kohti Hannukurua ja Pallasta. Gps näytti tässä vaiheessa 239 km kuljettuna, aikaa käytettynä 2 vrk ja 18 tuntia. Maaliin matkaa olisi aikalailla 100 km. Olo oli luottavainen ja mieli iloinen. Lepotauon jälkeen matka Pallakselle (noin 35 km) sujui todella mutkattomasti, Hannukuru, Lumikuru, Montellinmaja, Nammalakuru, Rihmakuru, Pallas. Niin mutkattomasti, että siitä ei ole oikein mitään kerrottavaa. Nousu Lumikerolle ja muille tuntureille sujui mutkattomasti ja helposti, oli ihana olla tunturimaastossa. Alamäet juoksimme, olo tuntui vahvalta ja meno helpolta. Minun gps oli pitkään pimennossa, se oli pysähtynyt Ketomellassa nukkuessamme ja vasta Pallaksen huipulla sain sen toimimaan taas.

[Poroja Pallashotelilla ennen huoltoa]

Pallaksella pidimme hyvän huoltotauon, söimme taas hyvin ja puolen tunnin unien jälkeen matka jatkui viimeiselle etapille kohti Äkäslompoloa. Matkaa tässä vaiheessa kuljettuna gps:n mukaan 272 km ja jäljellä olisi noin 65 kilometriä. Viimeinen etappi siis alkamassa ja runsaasti aikamarginaalia jäljellä. Muutamia tunteja aiemmin Pallakselle saapuneet Eini, Satu ja Juha jäivät jatkamaan lepoa.  

Pallaksen jälkeen edessä oli Rauhalan tutut pikkutunturit, pusikot ja kosteikot. Kaikilla aiemmilla NUTS-reissuilla tämä väli on tuntunut raskaalta ja jollain tavoin ikävältä, nyt tämä väli oli kaunis ja kulku helppoa. Uudestaan ja uudestaan eteen avautui kauniita tunturimaisemia, sitten taas paluu alaville maille, jotka olivat kuivempia kuin koskaan aiemmin täällä. Aika monta kertaa tällä reitillä tullut oltua, ensin Ylläkseltä Pallaksen suuntaan NUTS:n 136 km kisoja, sitten 160 km matkoilla ja viime vuonna NUTS300 ja myös monet omat vaellukset.

Matka kulki hyvin, mutta väsymys alkoi hiipiä. Pallaksella pidetyn puolen tunnin nukkumistauon jälkeen emme olleet nukkuneet lainkaan ja se alkoi tuntua. Kaikkineen unta oli tähän asti kuljetun kolmen ja puolen vuorokauden aikana noin 4 tuntia neljässä eri vaiheessa (1 h, 25 min, 2 h, 30 min). Meidän oli pakko pitää pieni nukkumistauko Äkäskerolla noin 20 km ennen maalia. Molemmat nukahtelimme polulla samalla, kun etenimme. Useimmiten havahtui siihen, kun jalka törmää kiveen. Vauhti oli alkanut myös väsymyksen vuoksi hiipua. Lopulta päätimme siinä vaiheessa tehdä nopean bivy-bag -leirin, kun takanani kulkevan Jaanan pää putosi nukahtaessaan reppuni päälle, kun hidastin edellä vauhtia. Pakko pysätä ennen kuin tulee jokin tapaturma. Nukuimme 15 min bivy-bag:ssa ja jatkoimme matkaa. Kohta sen jälkeen huomasimme takanamme tulevan Sadun saaneen meidät lähes kiinni. Päätimme yrittää juosta lopun niin kovaa kuin pääsisimme. Noin 320 jo siinä vaiheessa kuljetun kilometrin jälkeen edessä oli sitten 15 km:n pikataival "täysiä". Se oli yllättävän hauskaa. Se on myös ainoa vaihe kisassa, kun emme kulkeneet yhdessä. Jaana lähti yllättävän kovaa, minusta tuntui vaikealta kiristää tahtia. Rasitusastmaoireet iski heti, kun yritin juosta kovempaa ja jouduinkin kaivamaan astmalääkkeen laukusta. Samalla mielessäni iloitsin siitä, että astmaoireita ei aiemmin juuri ole ollut. Toisen taipaleen kylmässä ja sateessa alkoi olla jotain oireita, mutta ne meni nopeasti ohi. Seuraavan kerran vasta nyt. Pystyin juoksemaan kovempaa vasta, kun lääke oli auttanut ja sitten se tuntuikin todella kivalta ja kulki niin mukavasti ja helposti, että ajattelin, että varmaan voisin vähän saada Jaanaa kiinni. Jaanan gps oli sammunut, joten varmaa tietoa Jaanan sijainnista ei ollut. Turha toive. Jaana kulki edellä vahvasti ja tuli maaliin noin 15 minuuttia ennen minua ja naisissa pronssille. Siitäkin huolimatta, että oli kaatunut pahasti aika pian meidän ”pikataipaleen” alussa ja nyrjäyttänyt nilkkansa. Sillä ei viikkoon ole pystynyt oikein kävelemään ja koko nilkka on tätä kirjoittaessa reilua viikkoa myöhemmin vielä edelleen ihan mustana.

[Maalissa]

Aikaa kului Jaanalla 96 h 15 min, minulla 96 h 31 min. Aikalailla tasan 4 vrk siis. Kaikista 27 kisaan lähteneestä oltiin sijoilla 10 ja 11, naisista kolmas ja neljäs. Keskeyttäneitä tänä vuonna oli vain noin neljännes (7/27) ja maaliin tuli kolme neljästä (20/27), missä iso ero viime vuoteen; viime vuonna miehistä vain 37 % pääsi maaliin (naisista 82 %). Naiset olivat tälläkin kertaa suhteessa varmempia maaliin tulijoita. Kaikki keskeyttäneet olivat miehiä. Naisista maaliin tuli tänä vuonna kaikki kahdeksan startannutta, miehistä 12/19.

Aikalailla tasan 4 vuorokautta siis meillä meni reittiin. Eroa viime vuoteen noin 1 h. Eli lähes sama aika. Se 1 h parempi aika käytännössä syntyi viimeisen 15 km aikana.

Unta 4 vrk:n aikana kertyi 4 h 10 min (1 h, 25 min, 2 h, 30 min ja 15 min)

Oli hienoa saada tehdä tämäkin reissu taas siskon kanssa. Se on iso rikkaus. Maalia lähestyttäessä yksi järjestäjistä kysyi, mitä siskon kanssa teemme, kun reitillä meille tulee erimielisyyttä ja riitaa. Ei sitä tule. Ennemminkin usein tuntuu siltä, että meillä on kaksi vartaloa, mutta vain yhdet aivot. Ajatukset ja mietteet ovat toistuvasti samoja. "Ai, miten säkin juuri sitä mietit?" Vaikka asia olisi täysin tuulesta temmattu. Vauhti ja elämänrytmi on sama ja molemmat yksinkertaisesti rakastamme Lapin maisemia. Lapin erämaassa siskosuhde on entistä tiiviimpi.

Kokonaisuudessaan tämä 4 vrk ja 337 km oli kokemuksena yllättävän sama kuin viime vuonna. Aikaa kului kaikilla osioilla lähes identtisesti. Jopa ukkonen, kaatosade, paahtava helle yms. tuntui osuvan samoille kilometreille.

Kaikkineen paljon mietteitä tuli elämästä. Niistä ehkä joskus lisää. 

Kiitos kaikille ystäville tsempeistä matkan varrella. Ne antoivat voimaa.

Kokonaisuudessaan, jos kisaa ja sen reittiä arvioi, reitin ensimmäiset osiot Lemmenjoelta Kalmankaltioon ja edelleen Hettaan (noin 200 km) tekee erämaisuudessaan reitistä selvästi haastavamman kuin muut Suomessa järjestetyt polkujuoksukisat. Paljon suota. Kivikkoa. Polutonta maastoa. Vesistöjen ylittämistä.  Ensimmäistä 200 kilometriä ei ole merkitty millään tavoin ja osin tämä osio on myös täysin polutonta. Eli reitti pitää vain yrittää itse navikoida gps:n avulla ja miettiä, mistä olisi mielekäs kulkea. Jo jatkuva gps:n tuijottaminen on työlästä verrattuna siihen, että saisi kulkea valmiiksi merkityllä reitillä.