NUTS Ylläs Pallas Special Edition 166 km 10.-11.7.2020

Koronarajoitusten vähittäisen purkamisen myötä NUTS Ylläs Pallas 2020 -tapahtumasta tuli kesäkuun loppupuolella ilahduttava viesti, että pisin matka 166 km eli niin

sanottu perusmatka, jolle olimme ilmoittautuneet, järjestetään. Eli ei siis muuta kuin taas asuntoauton nokka kohti pohjoista. Melkein viikkohan sitä jo Etelä-Suomessa oli ehditty olla.

Saavuimme Äkäslompoloon torstai-iltana ja majoitumme Ylläksen Ykkös-Caravan -alueelle. Kisa starttaisi perjantaina klo 12 Hetasta, joten aamulla olisi tiedossa vielä parin tunnin ajomatka. Uni ei oikein maittanut, ja päätimme ajaa Hettaan jo aamu-viideltä. Marko ajoi ja lopulta nukahdin automatkan ajaksi samalla, kun auto keinutti nukuttavasti ja sain sentään pari tuntia nukuttua kisan alle. Nukkuminen olisi tärkeää, kun seuraavat puolitoista vuorokautta pitäisi pystyä juoksemaan.

Startin alla Hetassa tuntui todella vilpoisalta. Tuuli otti kisan starttipaikalle voimakkaasti ja tarkeneminen mietitytti. Tiedossa olisi sadetta todennäköisesti lähes koko perjantai-päiväksi. Lauantaina pitäisi paistaa jo aurinko.

Kisan lähtölaukas oli klo 12 vielä aurinkoisessa säässä. Matkaan lähti yhteensä 77 juoksijaa, joista 15 naista. Yllättäen juoksemaan lähdettyä keli tuntui lähes kuumalta, vaikka asteita ei ollut kuin ehkä 6-7 astetta. Tuuli oli myötäinen ja ei siis muuta kuin reittiä eteenpäin.

Ensimmäiset 5 km ovat asfaltilla ja se tuntui vaikealta. Asfaltilla ei tule juostua juuri lainkaan ja sen tunsi. Piti pysähtyä useaan kertaan venyttelemään asfaltilla kipeytyviä pohkeita. Asfalttipätkän jälkeen seurasi vielä suunnilleen samanmittainen hiekkatieosuus ja odotin kovasti ensimmäiseen Pyhäkeron nousuun pääsyä ensimmäisen reilun kympin jälkeen. Siinä vaiheessa päästäisiin ihanan Hetta-Pallas -reitin poluille. Nousu tuntui todella mukavalta ja oli jotenkin kotoisa olo. Näillä poluilla on tullut oltua niin monen monta reissua, seka vaellusreittejä kesällä, syksyllä ja talvella että useampia NUTS:n pitkiä matkoja (Jaanalle viides, minulla neljäs kerta perusmatkalla).

Etenimme Jaanan kanssa yhtä matkaa ja pohdimme moneen kertaa, että koskaan ennen kisan alkupuoli ei ole tuntunut näin mutkattomalta. Olimme etukäteen jutelleet paljon siitä, miten usein jo noin 30 km kohdalla alkaa miettimään, että mitä ihmettä sitä täällä tekee ja että saa jäädä viimeiseksi kerraksi. Nyt näitä ajatuksia ei tullut lainkaan. Sen sijaan fiilis oli todella iloinen ja onnellinen. Tuntui ihanalta olla ihanissa Ylläs Pallas -kansallispuiston maisemissa ja vahva tunne, että tiedän, miksi rakastan tätä. Sekä tätä luontoa että tätä lajia. Monesti juoksun aikana fiilis on täysin päinvastainen ja tulee mietittyä, että missä ihmeen mielenhäiriössä sitä on kisaan päättänyt ilmoittautua.

Ensimmäiset vajaa 60 km Hetasta Pallakseen sujuivat mutkattomasti. Vaikka sade oli alkanut alkumatkasta ja pieni sade kiusasi lähes koko matkan, isoa vaivaa siitä ei ollut. Välilä piti huppua vetää päähän ja tuntui vähän viluisalta, mutta muutoin väliin ei mahtunut mitään isompaa kerrottavaa. Olo oli hyvä ja etenimme tasaisesti. Olimme Markolle etukäteen arvioineet, että olisimme Pallaksen huollossa klo 22.15-22.20 välisenä aikana. Saavuimmekin huoltoon juuri ja juuri noissa raameissa klo 22.20. Huollossa venähti huomaamatta lähes 40 minuuttia. Aikaa vierähti hyvässä seurassa paljon enemmän kuin olimme olettaneet ja matka jatkui vasta klo 23.00, tasan tunti ennen cut off:n sulkeutumista puolilta öin.

Pallaksen jälkeen tuleva taival Rauhalaan on hidas ja koko kisan ankein. Alueella on paljon kosteikkoja ja suota ja Lapin kesäyön valoisuudesta huolimatta taival on monin paikoin synkkä ja hämärä, varsinkin sateella tai pilvisellä säällä. Rauhalan cut off -sulkeutuisi klo 6:00, ja aikaisempien vuosien kokemusten ja varsinkin Jaanan viimevuotisen, ekaa kertaa tähän suuntaan juossun 166 km:n kisan perusteella aikamarginaalia pitäisi olla hyvin. Tunti Pallaksen huollon jälkeen alkoivat kuitenkin minulla ongelmat. Näin edellä, että Jaana selvästi rapistelee irtokarkkipussia ja se muistutti minuakin siitä, että olisi hyvä taas laittaa jotain suuhun, että pitkän taipaleen jaksaisi loppuun asti. Pelkkä ajatuskin syömisestä vihlaisi kuitenkin erittäin ikävästi vatsaa ja mietin, että pitääkin odottaa tovi vielä ennen kuin syön jotain. Jonkin ajan kuluttua päätin kuitenkin pakottaa itseni ottamaan varovasti vähän geeliä veden kanssa. Seurauksena aiemmilta reissulta liiankin tutuksi tullut ilmiö: kaikki ulos, mitä reilu tunti sitten oli tullut Pallaksella tankattua. Pelkkä syömisen tai juomisen ajatteleminen sai oksennusrefleksin käyntiin.

Aiemman kokemuksen perusteella tiesin, että tähän oloon ei minulla auta mikään muu kuin se, että suuhun ei toistaiseksi laita yhtään mitään ja antaa vatsan rauhoittua. Aiemmilta reissulta saadun kokemuksen perusteella vettä pystyisi varovasti ruveta juomaan noin tunnin päästä, minkään muun suuhun laittamisesta ei kannata haaveille moneen tuntiin. Sekä suola että hiilihydraatit aiheuttavat totaalisen heikotuksen, jossa matkanteon täydellinen pysähtyminen on vaarana. Yleisohjeenahan vatsakramppeihin on suolatasapainon tasaaminen ja moneen vaivaan suola reitillä auttaakin, mutta jostain syystä se ei juuri tämäntyyppiseen tilaan ole koskaan auttanut, vaan päinvastoin pahentanut. Olin reitin ensimmäisen 12 tunnin aikana ottanut pääasiassa geeliä ja vettä, lisäksi jonkin verran mehua, 2 suolatablettia ja huolloissa pikkuisen sipsejä ja puolikas banaani kahdesti, sekä Pallaksen huollossa puuroa ja pikkiriikkisen pastaa. Olin pitänyt mielestäni hyvää kuria, että syön ja juon sopivin pienin annoksin, sopivin väliajoin, en myöskään liian usein enkä ainakaan liikaa, jonka olen itselleni huomannut olevan itselleni suurempi riski kuin liian vähäinen tankkaaminen.

Välillä olo kävi tosi heikoksi. Teimme myös kohta Pallaksen jälkeen siskon kanssa ensimmäisen reitiltä eksymisen. Emme olleet huomanneet mitään ja ihmettelin, kun puhelimeni soi ja näkyi, että NUTS-kisakeskuksesta soitetaan puhelimeeni. Ehdin jo miettiä, onkohan joku edellä oleva juoksija loukkaantunut tai jotain vastaavaa. Useasta yrityksestä huolimatta emme olleet onnistuneet kännykällä Suunnon App:n avulla lataamaan reittikarttaa Suunnon kelloon, vaan olimme pelkästään kännykän kautta gps-seurannan varassa. Sitä ei pystynyt kovin usein vilkuilemaan, jotta matka etenisi. Tämä ensimmäinen pummi vei jälkikäteen katsottuna aikaa noin 20 min.


Seuraavan pummin tein yksin kaikkein heikommilla ollessani. Olin pysähtynyt korjaamaan kenkien nauhoja ja Jaana jatkoi hissunkissun matkaa eteenpäin sillä oletuksella, että saisin hänet kiinni aivan tuossa tuokiossa. No, en saanut, vaan jatkoin polun kaartuessa väärään suuntaan ja lähdin nousemaan tunturia ylös. Se tuntui metsän synkkyyden jälkeen ihanalta vaihtelulta. Ajattelin vain, että enpä muistanutkaan, että tässä on tällainen nousu. Sillä välin jonkin verran myöhemmin peräämme Pallakselta lähteneet miehet menivät oikeaa reittiä ohitseni (joskaan en tietenkään nähnyt heitä, kun olin väärällä polulla). Ihmettelin, kun Jaanaa ei näkynyt, mutta ajattelin vain olleeni niin hidas, että Jaana olisi ehtinyt jo sen verran kauas. Myös koska en ollut kiinnittänyt huomiota mihinkään risteävään polkuun, ei mieleeni tullut ollenkaan, että olisin taas väärällä reitillä ja jatkoin tunturia ylöspäin. Jossain vaiheessa epäilys alkoi hiipiä, josko sittenkin olen väärällä reitillä ja lopulta tarkistin kännykästä. Reitin ajankohtaisen tilan latautuminen kesti vain tuhottaman kauan. Äsh, olinhan minä väärään suuntaan menossa, ei auta kuin kääntyä takaisin alas. Siinä vaiheessa NUTS:n kisakeskuksessa oli myös havaittu gps-seurannassa reittivirheeni ja myös se, että olin jo itse sen havainnut ja palaamassa oikealle reitillä. Viimeisen juoksijan perässä tullut turvajuoksija-Niina oli juuri ohittanut sen paikan, mistä olin lähtenyt väärään suuntaan, kun hänelle soitettiin kisakeskuksesta, että palaisi takaisin ja varmistamaan, että löydän reitille. Niina jäikin sitten pitkäksi aikaa juoksuseurakseni ja sai seurata tuntien ajan heikkoa taaperrustani. En pystynyt edelleenkään laittamaan mitään energiaa suuhuni ilman, että jo ajatus syömisestä sai aikaan oksennusrefleksin. Jossain vaiheessa pystyin jo juomaan vettä ja naukkailinkin sitä vähän väliä. Se onneksi pysyi sisällä. Yritin laittaa geeliä varovasti imeytymään limakalvoilta, mutta välitön oksennusrefleksi ja entistä heikompi olo. Sama suolatabletin ja veden kanssa.



Viisi tuntia edellisen syömisen jälkeen klo 4 sain lopulta Niinalta saamani glukoositabletin pysymään ikenen limakalvolla ilman oksennusrefleksiä ja se hiljalleen imeytyi siitä ja olo virkistyi heti. Ihmeellistä, miten paljon yksi pieni tabletti voi saada aikaan. Sen avulla pystyin palaamaan jokseenkin normaaliin etenemisvauhtiin. Yritin palata normaaliin syömiseen, mutta olo valitettavasti heikkeni aina, kun ajattelinkin energiaa tai suolaa.

Jaana alkoi jo turhautua hitaaseen vauhtiini ja alkoi palella ja laski, ettei meillä olisi mitään mahdollisuuksia päästä maaliin aikarajojen puitteissa, koska vauhtini oli pitkään ollut niin toivottoman hidas. Totesi, ettei hänellä olisi yksin motivaatiota jatkaa, vaikka oli itse hyvissä voimin, kun hitaaseen etenemiseen oli ehtinyt tuhrautua jo monta tuntia. Minun oloni oli kuitenkin siinä määrin kohentunut, että olin halukas jatkamaan ja yllättäen osamme olivat vaihtuneet niin päin, että minun tehtäväksi jäi motivoida Jaanaa jatkamaan seuraavasta huollosta eteenpäin. Kerran aiemmin täällä heikkoon oloon keskeyttäneenä olin ehdottomasti sitä mieltä, että harmitus keskeytyksestä on niin paljon suurempi kuin se vaiva, mitä tulee matkan jatkamisesta, jos ei ole mitään todellista syytä keskeyttää. Todellisia syitä ovat vain sellaiset, mikä omasta halusta riippumatta estävät sen, että ei pysty jatkamaan kuten loukkaantuminen tai cut off:iin törmääminen. Liian hidas vauhti, pienet kivut, turhautuminen tai epämukava olo ei ole riittävä syy keskeytykseen.

Saavuimme hiukan omaksikin yllätykseksi Rauhalan huoltoon jo 1 h 37 min ennen cut off -rajaa, joten se keskeyttämisperuste ei tullut kysymykseen, ja muutoinkin Jaana alkoi myös hiljalleen innostua uudelleen matkan jatkamisesta. Yritin sanoa Jaanalle, että lähtisi menemään yksin (mitä olin jo yrittänyt sanoa jo pitkän aikaa), kun selvästi pääsisi nopeammin. Halusi kuitenkin jatkaa mieluummin kanssani. Jossain vaiheessa oloni uudelleen heikentyessä ja vauhtisi taas pudotessa ihan minimiin, Jaana lopulta suostui lähtemään etenemään yksin. Minulla kun oli edelleen seuraa myös turvajuoksijana reitiltä uupuvia tarvittaessa turvaan varmistavasta Niinasta. Oloni alkoi olla jälleen sellainen, että matka tulisi varmaankin jäämään seuraavaan huoltoon. Syöminen ei vieläkään onnistunut. Saavuin kuitenkin Pahtavuoman huoltoon 1 h 15 min ennen sen sulkeutumista ja mieli oli kirkas ja iloinen ja halu jatkaa heikosta olosta huolimatta kova. Laskeskelin mielessäni mahdollisuuksia ehtiä maaliin ajoissa ja totesin ne huonoiksi, ellei olo nopeasti parane. Toisaalta, koska minulla edelleen kuitenkin oli jonkinlaista aikamarginaalia cut off -aikoihin, uskalsin olla luottavainen.

Ennen seuraavana tulevaa Peurakaltion huoltoa, edessä olisi Äkäskeron pitkä ja jyrkkä nousu ja sen jälkeen ihanat tunturimaisemat. Olin niitä odottanut pitkään ja kohta on yksi suosikkipaikoistani tällä reitillä. Olin suhteellisen heikosta olosta huolimatta tosi innostunut juoksusta. Jossain vaiheessa kisan turvallisuusvastaava soitti perässäni tulevalle Niinalle ja tiedusteli, olenko keskeyttämässä Peurakaltioon ja halusi varmistaa sen, että mikäli jatkan, tiedostan sen, että seuraava keskeyttämismahdollisuus on vasta Ylläsjärvellä, jonne matkaa minun vauhdillani olisi ainakin yhden normaalin työpäivän verran. Gps-pallurani eteneminen varmaankin näytti niin huolestuttavan huonolta. Olin ehdottoman varma, että jatkan, jos vain ehdin cut off:n puitteissa Peurakaltioon. Ja ehdinhän minä. Marginaalia oli edelleen hieman yli tunti, joskin tiedossa oli, että seuraava väli on sellainen, joka on äärimmäisen tiukka ja etukäteen olimme arvioineet, että tässä vaiheessa aikamarginaalia tulisi olla kaksi tuntia, jotta meidän vauhdilla voisi uskoa ehtivänsä maaliin, kun jotain ongelmaa juoksun lopussa kuitenkin yleensä tulee.

Peurakaltion huollossa oli tarjolla pizzaa, joka kuulosti todella huokuttelevalta. Olin edeltävän reilun 11 tunnin aikana saanut suustani alas vain 2 glukoositablettia, 5 sipsiä, ehkä hieman mustikkamehua ja vettä. Vatsa oli kuitenkin onneksi lopulta rauhoittunut ja olo oli vähäisestä energiasta huolimatta varsin vahva ja luottavainen. Äkäskeron nousu ei ollut tuntunut pahalta ja Äkäskeron kauneus oli ollut lumoavaa ja energisoivaa. Äkäskerolla sain myös pari edellä juossutta miestä kiinni ja oli mukava saada seuraa. Vähän varovaisesti maistelin pizzaa keltaisen Jaffan kera ja se maistui todella hyvältä. Sain syötyä siitä puolet (sellainen pieni jauheliha-roiskeläppä). Join myös hyvän annoksen mustikkakiisseliä ja tankkasin sitä myös reppuuni mukaan, samoin kuin kokiksen ja Jaffan.

Huoltopisteellä lähtöä tehdessäni huoltaja kysyi, olinko saanut pizzaa syötyä ja kun näki, että puolet oli syömättä, kehotti ottamaan toisen puolet mukaan. Laitoin pizzanpuolikkaan reppuun, mutta en uskonut, että saisin syötyä sitä. Huollon jälkeen olo tuntui vahvalta ja luottavaiselta ja mieli oli todella hyvä. Olin iloinen, että olin edelleen kisassa mukana. Huoltopaikalla tapasin myös pari muuta juoksijaa, joiden kanssa oli mukava vaihtaa kuulumisia. Seuraavat tunnit menivät mukavasti. Kukaksen päällä muuten myös söin sen toisen pizzanpuolikkaan keltaisen Jaffan kera ja se ole edelleen herkullista ja hyvää tekevää (kiitos ”pizzanpaistajalle” ja kiitos kun kehotit ottamaan sen mukaan). Kotamajan vesipisteeltä matka jatkui kohti Ylläsjärveä ja laskeskelin, että aivan optimaalisella juoksulla ilman mitään virheitä, voisin ehtiä Ylläsjärven cut off -pisteelle ajoissa. Matka kulki mukavasti, kunnes taas minun puhelin soi ja NUTS:n gps-seurannasta soitettiin taas. Olin eksynyt reitiltä kolmannen kerran. Tai oikeastaan neljännen, mutta yksi oli sen verran harmiton, ettei sitä lasketa. Miten käykään niin, että juuri silloin, kun meno tuntuu erityisen hyvältä ja vahvata, suunta on väärä. Olin lähtenyt kohti Leviä enkä Ylläsjärveä. Kääk, nyt menee tiukille. Soitin Jaanalle, joka kulki noin tunnin verran minun edelläni vahvana. Jaana tsemppasi, että nyt vain kaikki peliin, että ehdit Ylläsjärvelle.

Samaan aikaan jalkojen rakot alkoivat tuntua todella kivulialta. Pysähdyin kahteen kertaan teippaamaan niitä polun varteen, mutta tuntui, että kipu on kaikkialla jaloissa eikä vain rakkojen kohdalla. Paikoin todella märät polut ja suoliejussa uiminen olivat ilmeisesti tehneet pientä mikrovauriota kaikkialle jalanpohjiin, ja niitä ei yksittäisillä rakkolaastareilla pystynyt korjaamaan. Kipu yltyi ja yltyi. Yritin ottaa särkylääkettä repusta, mutta tuntui, ettei siitä ollut mitään apua, tai korkeintaan aivan pieneksi hetkeksi. Polut olivat tässä vaiheessa monin paikoin kauttaaltaan märät, mikä entisestään rasitti jalkoja. Toisaalta kylmä vesi toi hetkellisen helpotuksen kipuun. Jossain vaiheessa päätinkin, että menen kaikkien vesikohtien kautta, niidenkin ojien ja lammikoiden, mitkä pystyisi kiertämään, jotta saisin edes hetkellisen helpotuksen kipuun. Se ei varmaankaan pitkällä tähtäimellä ollut viisasta. Pystyin kuitenkin edelleen pitämään suhteellisen hyvää vauhtia ja toivo cut off -pisteelle ajoissa ehtimisestä pysyi elossa. Pystyin myös jälleen juomaan normaalisti ja vatsa veti. Join lähinnä mustikkakiisseliä ja suolatabletti upposi myös. Ylläsjärveä lähestyttäessä Varkaankurun kiviset polut olivat kuitenkin kipeille jaloille aivan myrkkyä. Vastaan tuli paljon hauskannäköisiä poroja. Yksi jäi tuijottelemaan minua pitkäksi aikaa polulle. Jalat olivat niin kipeät, että päädyin juttelemaan porolle, ettet kuule arvaa, miten minun jalkapohjiin sattuu. Poro näytti katselevan empaattisena takaisin. Jutteluseuran juostua pois, jäin itsekseni ääneen tuskailemaan, kun kipu jaloissa tuntui aivan sietämättömältä. Soitin tässä vaiheessa myös Jaanalle, joka kertoi, että olin edennyt gps-seurannan perusteella kuitenkin tosi hyvin, ja että voisin ehtiä huoltoon. Kerroin kuitenkin, että nyt kipu on sitä tasoa, etten pysty yhtään tietämään, onko mahdollista jatkaa.

Saavuin Ylläsjärven huoltoon 16 min ennen cut off:n sulkeutumista. Se ei kuitenkaan yksin riitä, vaan huollosta täytyy myös poistua sen aikarajoissa. Huollossa sain onneksi Markolta kuivat sukat ja kengät ja teippailin jaloista pahimmat paikat ja pääsin jatkamaan matkaa 2 min ennen huoltopisteen sulkeutumista. Meno tuntui kuitenkin hämmästyttävän heikolta ja huonolta. Ajattelin sen kuitenkin menevän ohi, kunhan pääsen liikkeelle huollosta. Pääsin noin puoliväliin Ylläksen rinnettä, kun oli pakko pysähtyä. Istahdin kivelle ja ajattelin hengähtää hetken. Hyttyset alkoivat kiusata ja kaivoin repusta hyttysmyrkyn. Eiköhän tämä tästä ja eteenpäin. Lähdin uudelleen kapuamaan rinnettä. Siinä vaiheessa jokin elimistöstä sanoi sopimuksen täysin seis ja olo meni totaalisen heikoksi. Kaikki huollossa syöty tuli taas ulos ja olo oli täysin voimaton. Istahdin uudelleen alas ja en yksinkertaisesti päässyt enää eteenpäin. En mitenkään, vaikka kuinka yritin. Tuntui kuin voimia ei olisi yhtään jäljellä. Soitin Markolle, joka oli tällä välin ehtinyt jo Ylläsjärveltä Äkäslompoloon, että tulisi minua vastaan rinteeseen. Sanoi, että lähde tulemaan alas, että tulee heti kun ehtii. En kuitenkaan todellakaan pystynyt tulemaan edes alas. Askel kerrallaan hitaasti hoipertelin ja Marko, joka oli siinä vaiheessa jo ehtinyt palaamaan Ylläsjärvelle ja kiipesi rinnettä ylös, ihmetteli, missä oikein olen, kun oletti, etten todellakaan olisi enää niin korkealla. Oksensin edelleen uudestaan ja uudestaan. Olin kuitenkin hyvin iloinen, että tämä tapahtui tässä eikä jossain kaukana huollosta. Matkaa huoltoonhan ei ollut kuin ehkä 1 km, mutta sen palaaminen kesti varmaan tunnin, ellei enemmän. Matka jäi siis 148 km kohtaan (eli vajaa 20 km jäljellä). Mutta ainakaan kovin helpolla en luovuttanut. Sellainen olisi jäänyt jälkikäteen harmittamaan ja siinä olisi ollut jossittelun paikka. Nyt en yksinkertaisesti pystynyt enempään. Luulen, että jalkojen kipu ja edelliselle huoltopisteelle kiirehtiminen, jotta ehtisin sinne, oli saanut elimistön niin maitohapoille, ettei huoltopisteen reilun 10 min istahdus jalkojen teippaukseen ja syöminen auttanut palauttamaan vointia.


Alas päästyämme meille tuli jo aika kiire ehtiä Äkäslompoloon ennen kuin Jaana ehtii maaliin. Sisko oli jatkanut matkaa todella hyvävoimaisena ja hyvillä mielin. Jaana tulikin maaliin erittäin virkeänä viidentenä naisena noin kaksi tuntia ennen cut off:a, vaikka oli joutunut odottamaan minua monta tuntia. Se tuntui hyvältä.

Kisasta jäi kaikkineen todella hyvä mieli. Hyvä taistelu. Ensi vuonna uudelleen.