ISTRIA100 by UTMB 168 km Kroatiassa, 10.-12.4.2046
Ennakkotunnelmat ISTRIA100 by UTMB 168 km ultrajuoksuun olivat poikkeuksellisen epävarmat. Olin noin kuukautta aiemmin huolestuneena pohtinut, kun treeni ei ollenkaan tunnu kevyeltä ja olo jotenkin harvinaisen kuormittunut. Töissä ollut tosi kiireistä ja sekä treeniä että lepoa on tuntunut olleen aivan liian vähän.
Olo oli niin perushuono, että päätin käydä verikokeissa. Niistä kävi ilmi, että monet arvot olivat selvästi heikommat kuin pitäisi ja heikommat kuin vuosi sitten. Jo aiemminkin alhaalla ollut ferritiini oli edelleen alle 30, rasva-arvot (HDL, triglyseriini) pudonneet kovin alas, D-vitamiini liian alhaalla jne. Lisäksi sain kaksi viikkoa sitten flunssan, joka parani vasta kaksi päivää ennen starttia. Kahteen viikkoon ei yhtään juoksulenkkiä, pieni jalkojen nostelu 6 km keskiviikkoaamuna, kun startti olisi perjantaina klo 17.
En viitsinyt kenellekään oikein edes kertoa, että olisin ehkä lähdössä Istriaan juoksemaan. Juttelin vain ChatGPT:n kanssa, mitä ajattelisi minun mahdollisuuksista. ChatGPT oli sitä, mieltä, että noilla arvoilla ei olisi järkeä startata, kroppa ei selvästikään olisi starttikunnossa, rasva-aineenvaihdunta ei toimisi normaalisti ja parasta tulosta ei olisi odotettavissa ja piti keskeyttämistä todennäköisempänä kuin maaliintuloa.
Lentokoneessa edellisenä päivänä vielä pohdin epävarmana, että mahdankohan startata. Pientä yskää vielä ja ääni maassa, mutta astmaoireita ei ollut (mitä yleensä tulee flunssasta), kuumetta ei ollut useampaan päivään, jalat tuntuu poikkeuksellisen kevyiltä, joten eiköhän tämä tästä. Vaikka viime kuukausien treeni ei ole ollut hyvää, takana kuitenkin tosi monta vuotta tiivistä treeniä, että ei se kaikki voi olla kadonnut.
Kaksi vuotta sitten vuonna 2024 olimme kertaalleen olleet juoksemassa sama matka Istrialla ja silloin aikamarginaalia cut-off:iin jäi minulle maalissa noin neljä tuntia (Jaanalla kuusi ja puoli tuntia), joten laskin myös, että ajassa olisi myös varaa heikentyä ja silti vielä päästä maaliin. Istrian juoksun eri huoltopisteiden cut-off:t on myös siten mukavat, että ne ovat kaikin tavoin loogiset. Eli sillä ajatuksella, että jos juoksuvauhti pysyy samantyyppisenä, on oletettavaa, että ehtii myös seuraavalle, ellei tule mitään isompaa uutta ongelmaa. Tämä on toisin kuin joissain muissa kisoissa, joissa tietyillä väleillä täytyy olla hankittuna aikareserviä, että selviää seuraavasta välistä, ja jos taas selviää siitä, saattaa seuraavalla cut-off:lla olla taas selkeästi aikamarginaalia.
Parin tunnin bussikuljetus starttiin Istrian niemimaan toiselle laidalle. Kisa starttaa klo 17. Edessä olisi 169 km, 7140 nousumetriä. Sää vaikuttaa aika ideaalilta. Puolipilvistä, hieman viileää, muttei missään vaiheessa pitäisi tulla sadetta. Noin 14 astetta päivällä, illalla ja yöllä sään ennakoitiin laskevan paikoin pakkasen puolelle.
Oma juoksu lähtee liikkeelle yllättävän mutkattomasti. Tuttuun tapaan Jaana lähtee matkaan hieman nopeammin, enkä pysy samassa vauhdissa. Juoksu lähtee kivaan loivaan laskuun. Mutta auts…. Ensimmäinen pienenpieni porrasnousu 5 km kohdalla, ensimmäinen porras ja olen nurin. Polveen sattuu ja huomaan leveän verinoron valuvan polvesta kohti nilkkaa. Tähänkö juoksu nyt jää? Haava on juuri ja juuri polveen asti ulottuvien juoksushortsien loppumiskohdassa, mutta ei näytä ollenkaan yhtä pahalta kuin aikoinaan UTMR:n 170 km stage-race:ssa, jossa maalin tultuani sain kaatumishaavaani 13 tikkiä. Enemmän iso nirhauma kuin haava. Revin shortseja alemmas ja pyyhin kädessäni olevilla mustilla pyöräilyhanskoilla enintä verta pois reidestä urheilujuomalla, ettei haava näytä ulospäin niin pahalta. Totean, että eiköhän se nopeasti arpeudu ja vuotaa juuri silleen riittävästi, että huuhtelee pahimmat epäpuhtaudet pois. Matka jatkuu ja kipukin unohtuu melko pian.
Matka jatkuu ensimmäisiin nousuihin. Ilokseni huomaan nousussa, että Jaana ei kulje kovinkaan kaukana minusta ja ero välillämme ei kasva, vaan kuljemme vain muutamien satojen metrien päässä toisistamme. Jaana jääkin odottamaan minua ensimmäiselle (vai oliko se toinen?) huoltopisteelle ja jatkamme matkaa yhdessä.
Kuljemme yhdessä aina sadan kilometrin drop-bag huoltoon saakka. Meno on kohtuullista, mutta hieman hitaampaa kuin kaksi vuotta sitten. Ei merkittäviä haasteita, mutta aika iso öinen vaikeus syödä. Saan juoksun ensimmäisten tuntien aikana syötyä kolme Jollos-palloa, sitten menee kyky syödä niitä. Ei vain pysty enää, vaikka kuinka yritän. Yritän laittaa Jollos-pallon puolikasta suuhun, mutta hetken imeskeltyni pakko sylkäistä pois. Kolmen Pantteri-karkin jälkeen suu kieltäytyy avaamasta itseään myös Panttereille. Pari suolatikkua maistuu, mutta sitten nekin alkavat näyttää vastenmieliseltä mössöltä. Yritän tunkea väkisin pullanpalaa suuhun. Olin ottanut reppuun mukaan viisi pullaviipaletta juuri sitä varten, kun energiaa ei saa alas, pulla yleensä menee jotenkin. Ne sentään uppoavat. Yritän pysytellä urheilujuomassa, mutta sitten sekin alkaa tökkiä. Kokiskaan ei houkuttele. Järjestäjän appelsiiniviipaleet sen sijaan maistuvat. Otamme niitä mukaan jokaiselle huoltopistevälille. Niitä menee kisan aikana kaikkiaan varmaan ainakin sata viipaletta. Niiden lisäksi saan järjestäjän pöydältä syötyä kisan aikana kaksi vohvelikeksiä, puolikkaan viipaleen vaaleaa leipää ja pieni juuston pala. Yritän napsia suolatableteista suolaa, mutta nekin alkavat tuntua epämiellyttävältä. Tavallinen irtosuola sen sijaan maistuu hyvältä sellaisenaan.
Kisaseurannassa huomaan Juuso Simpasen olevan kisassa toisena. Hyvä Juuso, tsemppiä, mietin ja liikutun ilosta. Myöhemmin oman juoksun ollessa noin puolivälissä kelloon kilahtaa ilmoitus, että Juuso on maalissa ja pystynyt pitämään kakkossijansa. Se ilahduttaa niin, että liikutuksen kyynel valuu näkyvästi poskelle.
100 km drop-bag huollossa olemme 45 minuuttia ennen cut-off:a. Syömme molemmat puoli annosta jauhelihapastaa ja matka jatkuu noin 10 minuutin tauon jälkeen. Otan drop-bag pussista reppuun yhden kokiksen ja yhden urheilujuomapullon varalle kahden repussa olevan puolen litran lötköpullon lisäksi. Eniten mietin ehkä tarvitsevani niitä kisan aivan viimeisellä osuudella. Viimeinen huolto on 15 km ennen maalia ja oletan, että siinä vaiheessa sää on kuuma ja hiostava.
Jaana lähtee kevyellä askeleella huoltoa seuraavaan nousuun. Minun jalkani ei nouse ja nouseminen tuntuu vaikealta ja juoksureppu raskaalta. Jaana katoaa nopeasti seuraavan mutkan taakse. Onneksi. Sillä oma heikkous tuntuu paljon vähäisemmältä, kun vieressä ei ole toinen, jonka askel näyttää aivan liian kevyeltä. Jaana soittaa minulle vähän ajan päästä ja kysyy vointiani ja pahoittelee, ettei huomannut, että jäin. Totean, että paljon parempi, että menee. Jään mielelläni yksin. Lasken sataan ja totean, että jokainen sataan lasku vie noin 30 metriä nousua aina eteenpäin. Suunnon kello napsahtaa aina kilometrin kohdalla aika ja huomaan, että vaikka vointi tuntuu raskaalta, mikään kilometriaika ei ole mitenkään katastrofaalisen huono. Tasaisen ja alamäen tultua vointi tasoittuu ja matka jatkuu melko mutkattomasti. Seuraavalla huoltopisteellä aikamarginaalia cut-off:iin on tasan tunti.
Juon seuraavalla huoltopisteellä kupillisen hedelmäteetä sokerilla ja saan alas yhden suolakeksin. Jatkan matkaa. Parinkymmenen metrin päästä huoltoteltalta oksennan hedelmäteen ja suolakeksin isossa kaaressa alas. Olo tuntuu huteralta. Nojaan liikennemerkkiin. Huoltopisteen huoltaja tulee sanomaan, että teltassa on myös petejä, jos haluan levätä. Tulen hetkeksi takaisin teltalle ja lämmittelen lämpölampun vieressä. Päätän jatkaa matkaa parin minuutin nojailun jälkeen.
Onneksi matka jatkuu ensin jonkin matkaa tasaisella. Parin kilometrin jälkeen alkava nousu tuntuu taas vaikealta, mutta kertaakaan ei tule mieleen, että mitä ihmettä teen täällä, kuka minut tänne pakotti. Sen sijaan tuntuu hankaluuksista huolimatta aika mutkattomalta. Laitan kännykältä äänikirjan kuulumaan, mutta parin tunnin kuuntelun jälkeen totean kirjavalintani olleen niin huono, etten jaksa olla kiinnostunut kirjasta. Siirryn YouTuben ladattuun musiikkilistaani. Aloitan aina Suomipopilla, sitten Euroviisu-musaa, virsiä ja gospel-musiikkia, Rammsteinia, kotimaista räppiä, Lappi-musiikkia, Tauski ja Frederik-osio, 1990-luvun ulkomaista musiikkia, sitten Dingoa, Yötä jne. Koko listan kanssa menee varmaan ainakin 5-6 tuntia. Kuunnellessa mietin, että Ellinooran biisit pitää ensi kertaa varten poistaa listalta, ne ovat liian alakuloisia. Toisaalta osa alakuloisistakin biiseistä sopii hyvin tunnelmaan.
Musiikista huolimatta alkaa väsyttää. Alan hoiperrella ja nukahdan kävellessäni aikakin viisi kertaa ja säpsähdän hereille, kun askel osuu maahan. Onneksi en saa itseäni nurin. Takaa tuleva ruotsalaismies kysyy, miten voin. Kerron, että meinaan nukahtaa pystyy, ja hän toteaa huomanneensa sen. Kysyy, saako jäädä seuraksi. Kertoo, ettei oikein kukaan ole ollut halukas juttelemaan. Kerron, että siskonikin kanssa saatamme kulkea 50 km yhdessä puhumatta yhtään mitään. Varsinkin alkumatkasta on usein jotenkin niin fokusoitunut ihan vain omaan juoksuun, ettei ole yhtään muuta ajatusta mielessä. Nyt tekee hyvää saada seuraa. Matka jatkuu.
Välillä juttelen myös Jaanan kanssa puhelimessa. Etäisyytemme kasvaa koko ajan ja samalla alan olla itse huolissani cut-off:lle ehtimisestä. Jaana rohkaisee, että sinulla kyllä niin paljon kokemusta heikkona menemisestä ja lähes aina olet kuitenkin tullut hyvin. Olen seuraavassa huollossa 45 min ennen cut-off:a, toiseksi viimeisessä 30 min ennen. Muistan repussani loppumatkaa varten drop-bag-huollosta ottamani CocaCola-pullon ja totean, että vaikka se varmaan maistuisi tosi hyvältä aivan kisan loppuosassa, tarvitsen sitä jo. Kokis tekee hyvää. Kulku alkaa taas helpottaa ja viimeiseen cut-off:iin saavun taas tunti ennen cut-off:aa. Enää 15 km matkaa maaliin. Kun maaliin on matkaa noin 13 km kelloon kilahtaa ilmoitus, että Jaana on maalissa. Soitan Jaanalle ja onnittelen. Juttelemme hyvän tovin.
Viimeiset kilometrit menevät ihmeen helpolla. Ne vain katoavat. Oikeastaan viimeiset 13 km vain haihtuu ilmaan. Olen jotenkin niin fiiliksissä ja iloinen. Maalia lähestyessä yleisö kannustaa todella aktiivisesti ja pakko puristaa ihan viimeisetkin mehut kehosta. Tulen maaliin juuri sopivasti, kun iso osa 21 km juoksijoita tulee ja samalla pitkän matkan (168 km) juoksijat saavat aivan erityisen huomion.
Loppuajaksi tuli 43.02, Jaanalla 40:40. Cut-off olisi ollut 45 h, joten minullakin jäi siihen kaksi tuntia. Aika oli aikalailla kaksi tuntia huonompi kuin kaksi vuotta sitten, mutta ei yhtään haittaa. Päinvastoin, superiloinen maaliin pääsystä.
Kotia kohden. Iloinen mieli.