Tor des Geants 330 (DNF 202 km, 18.000 nousumetriä)
TOR des GEANTS, 14.-21.9.2025
Vuoden ehdoton päätavoite oli syyskuun puolivälissä Italian Alpeilla järjestettävä Tor der Geants 330. Aostanlaakson ympäri kiertävä kilpailu matkaltaan noin 330 km ja sisältää noin 27.000 nousumetriä. Kilpailu on 200 mailin vuorikilpailuista arvostetuin ja vanhin. Olimme kuulleet kilpailusta ensimmäisen kerran vuonna 2018 UTMR-kisaan (Ultra Tour Monte Rosa) osallistuessa sekä uudelleen Alppimentoreiden Aostanlaakson juoksuvaelluksen yhteydessä vuonna 2019. Juoksuvaelluksella muutamissa kohdin reitti meni TOR:n kisareittiä ja kilpailu tuntui todella mahdottomalta, mutta samalla äärimmäisen kiehtovalta. Kisan maksimiaika olisi reilu 6 vuorokautta. Käytännössä omalla kohdalla tarkoittaisi kuta kuinkin maksimiajan käyttämistä eli vaatisi kykyä kulkea pää ja kroppa kasassa lähes viikon. Kahden läpäistyn NUTS300-kisan, LWC-kisojen ja muiden pitkien erämaakisojen jälkeen mieli hiljalleen rohkeni ajatella mahdollisuuksia selvitä kisasta. Takana oli seitsemän 4-6 päivää kestänyttä kisaa, joissa kaikissa oli tuntunut siltä, että kulku olisi parantunut kolmen päivän jälkeen ja neljäntenä ja viidentenä päivänä kulku oli ollut vielä vahvaa ja sellaista, ettei mahdotonta olisi ollut jatkaa vielä pidempäänkin.
Osallistuminen on niin haluttua, että osallistujat arvotaan hakijoiden joukosta. Suomalaisille on kiintiö sen mukaan kuinka monta kisaan hakee. Päätimme muutaman vuoden harkinnan jälkeen osallistua arvontaan. Pettymys oli suuri, kun kumpikaan emme arvonnassa saaneet paikkaa, mutta kiitos suomalaisten, jotka olivat hakeneet paikkaa, mutta eivät osallistuneet, saimme jonotusnumerolla molemmat paikan.
Tunnelmat kisaan lähtiessä olivat erittäin hyvät. Treeniä oli kertynyt hyvin ja se oli myös sujunut selkeän nousujohteisesti. Tuntui, että kunto oli parempi kuin vuosiin ja lähtötunnelmat olivat varovaisen toiveikkaat. Jos olisi itse pitänyt veikata läpipääsyä, olisin laittanut vaakakupin hieman lähemmäksi läpipääsyä, ehkä prosenteilla 65 % - 35 %, Jaanalle hieman korkeammalla prosentilla vielä, ehkä 75 % - 25 %.
Olimme käyneet testikulkemassa suurimman osan reitistä kahdella kesän Alppivaelluksella rinkkojen kanssa ja yleistuntuma reitistä oli mukava: erittäin vaativa, muttei samalla tapaa inhottava kuin osin SwissPeaks-kisan reitti. Pelottavia tai epämääräisiä osuuksia, joista ei saisi selkoa, mistä reitin oikein pitäisi kulkea, ei olisi tiedossa, vaan reitti noudattaisi selkeitä Alta Via 1:n tai 2:n polkuja vuoristossa. Huteria paikkoja, jossa pelkäisi putoavansa, ei myöskään olisi juurikaan tiedossa. Rankkoja nousuja ja laskuja kylläkin koko matkaksi. Korkeimmillaan kisa kävisi noin 3300 metrissä. Vähintään 2500 metriin nousevia huippuja kisareitillä olisi kaikkiaan noin 16. Suunnilleen koko ajan kisassa joko siis noustaan tai lasketaan, tasaisia osuuksia ei juurikaan ole.
Saavuimme kisan lähtöpaikalle Courmayoriin torstai-iltana tavoitteena saada alle edes hieman Alppi-adaptaatiota. Sen aktivoimiseksi kävimme sekä perjantaina että lauantaina hissillä Punta Hellbronnerilla, joka nousee lähes 3500 metriin, eli hieman korkeammalle kuin kisan korkein paikka. Ensimmäisellä kerralla ylhäällä tuli selkeä päänsärky, toisella kertaa enää miedosti. Perjantaina myös juoksimme alas vuoren väliasemalta alas noin 10 km taipaleen. Matkalla kokeilin Jaanan jalassa olevia HOKA Mafate 5:a ja totesin, että kenkä olisi tosi hyvä. Ei siis muuta kuin toiveeksi, että Courmayorin urheilukaupoista löytyisi minullekin pari. Olin ajatellut kenkien testaamista aiemmin, mutta oli ollut niin kiireistä, että asia oli jäänyt. Ei siis muuta kuin kaupoille. Kengät onneksi löytyi ja vastoin yleisiä ohjeita, laitoin jalkaani kisaan siis uunituoreen testaamattoman parin kenkiä.
Kisan startti oli sunnuntaina 17. syyskuuta. Oma lähtömme oli toisessa lähtöryhmässä klo 12. Ensimmäisessä lähtöryhmässä klo 10 olivat lähteneet ne, joiden kulkuvauhti aiempien kisasuoritusten perusteella olisi oletetusti nopeampi ja klo 12 ne, joilla taas hitaampi. Tällä ehkäistäisiin pahimpien pullonkaulojen muodostumista alkumatkasta.
Alkuun pari kilometriä asfalttia. Se kulki yllättävän ok, yleensä inhoan alun asfalttia ja meno tuntuu tavattoman kankealta. Nyt se tuntui yllättävän kevyeltä ja mutkattomalta. Ensimmäiseen nousuun muodostui kahdesta lähtöryhmästä huolimatta aika paljon sumppua ja odotimme tasan 10 minuuttia, että pääsimme edes aloittamaan ensimmäistä nousua. Nousu lähti myös hitaasti etenevässä jonossa. Alun jonossa matelun jälkeen jalka alkoi kulkea hyvin ja olimme ensimmäisessä cut-off pisteessä Col Arpille nousun ja 19 km ja 1602 nousumetrin jälkeen La Thuilessa ajassa 4:15. Se oli noin puoli tuntia nopeammin kuin olimme arvelleet matkaan sujuvan. Matka jatkui hyvällä jalalla. Col Passo Altolle nousu ja sieltä Bivacco Zappelin huoltoon. Olimme heinäkuussa lumisateen keskellä viettäneet yhden yön Bivacco Zappelilla ja oli tunnelmallista olla siinä kohden.
Kohta huollon jälkeen Jaana yllättäen alkaa oksentaa ja olo huono. Ilmeisesti jotain vuorioireita, kun muutoin kulku oli normaalia. Ei minunkaan oloni ole erityisen hehkeä. Usein ensimmäinen yö on vaikea, vaikka myöhemmin olo olisi helpompi. Elimistö jotenkin yrittää vielä taistella sitä vastaan, että yölläkin pitää kulkea. Hidastamme vauhtia Col de la Crosatielle noustessa. Matka jatkuu hieman hidastetulla vauhdilla kohti ensimmäistä Basehuoltoa Valgrisenche:ssa, jonne saavumme klo 3:55 aamuyöllä, kolmisen tuntia ennen cut-off:a. Syömme pastaa ja yritämme hetkeksi nukahtaa, jos se auttaisi huonoon oloon.
Reilun puolen tunnin makoilun jälkeen toteamme, ettei kumpikaan nukahtanut ja jatkamme matkaa. Yhteensä taukoon kuuluu aikaa 1,5 h, vähän turhan paljon ottaen huomioon, ettei siinä ole yhtään unta. Matka jatkuu klo 5.24 (3,5 h ennen cut-off out -aikaa). Toteamme, että mukava, että aurinko alkaa kohta nousta, eiköhän olo koheni auringonnousun myötä. Ei kohene. Sen sijaan nousu tuntuu poikkeuksellisen työläältä ja olo on edelleen huono ja kulku aivan harvinaisen nihkeää. Mietimme, tuleeko tästä yhtään mitään. Miten ihmeessä olo voi olla niin huono? Mietimme, että pieni uni olisi ihan välttämätön, jotta kroppa toimisi paremmin ja hetken nousun jälkeen levitämme biwy-bag:t ja päätämme pitää 15 min pikaunet. Kumpikaan ei nukahda, sen sijaan tulee todella kylmä. Kosteankylmä aamu ja biwy-bag ei tunnu lämmittävän lainkaan. Noin 10 min kylmissään makoilun jälkeen jatkamme matkaa.
Aamu onneksi lämpenee ja kulku alkaa tuntua hyvältä. Meno muuttuu iloiseksi ja reippaaksi. Iloisen kulkumme keskellä, polun vielä kulkiessa puurajan alapuolella hyvin loivasti ylöspäin, polun varten vesipulloja täyttämään pysähtynyt juoksija yrittää italiaksi selittää meille, että kuljemme väärään suuntaan. Viittelöimme reittimerkkien suuntaan ja väitämme vastaan, että olemme aivan oikealla reitillä, tuolla näkyy reittimerkkejä. Kohta vastaan tulee väsyneen näköinen juoksija. Katselemme säälivästi, että oivoi, tuo on kääntynyt takaisin huoltopisteelle. Aiemmin polulla oli tullut vastaan yksi muukin juoksija, joka näytti olevan palaamassa takaisin huoltopisteelle uupuneen näköisenä. Kohta tulee taas uusi juoksija. Oivoi tuokin kääntynyt takaisin. Vasta neljännen juoksijan kohdalla alamme miettiä, onko se sittenkin me, jotka olemme menossa väärään suuntaan ja olemmeko palaamassa takaisin. Suunnon kellossa suunta näyttää osoittavan meidän suuntaamme, mutta samalla muistamme, että Suunto vaihtaakin sujuvasti suuntaa ihan sen mukaan, kumpaan suuntaan sattuu kulkemaan, vaikka reitti olisi tiettyyn suuntaan kulkeva. Auts. Onko mahdollista, että me olemme kääntyneet? Kääk! Menee tovi selvittää kännykän gps-jäljen avulla, että todellakin olemme kääntyneet takaisin ja kuljemme väärään suuntaan. Muistamme, että kesällä rinkkavaelluksella teimme samassa kohtaa saman virheen: reittimerkkejä orjallisesti seuraamalla nuolet todellakin kulkevat niin, että niiden perusteella tulee tehtyä pieni silmukka ja palattua takaisin samaan suuntaan. Oivoi, tässä paloi turhaan aikaa.
Paikataksemme harhaan kulkemiseen kulunutta aikaa yritämme kiristää hieman tahtia. Emme ole kuitenkaan erityisen huolissamme, kulku on raskaan yön jälkeen alkanut tuntua mukavalta ja olemme luottavaisia. Ensin nousu Col Fenetrelle (2843 metriä), heti perään Col Entrelor (3004 m). Nousujen ja laskujen jälkeen on seuraava cut-off-piste Eaux Rousses:ssa. Saavumme sinne klo 18.15, matkalla olleista lievistä vaikeuksista huolimatta edelleen reilu kolme tuntia ennen cut-off:a (cut off klo 21.30).
Seuraava tiedossa olisi kisan korkein nousu Col Losonille (3294 metriä). Kesän rinkkareissulta muistissa on, että varsin pitkälle nousu on melko miellyttävää, kivasta etenevää vuoristopolkua. Vain loppuosa on vaativa ja aivan loputtoman pitkä. Nousu kulkeekin pitkään kivasti, kunnes jossain 2800 metristä alkaen olo menee huonoksi. Ylhäällä tulee räntäistä lunta ja tulee kylmästi, vedämme kuoritakin ja kuorihousut päälle. Nesteet ovat loppuneet ajat sitten ja alkaa olla tosi kova jano. Energiavajeesta alkaa tulla myös myös kylmä. Yritän työntää poskeen limakalvoille Jollos-kuulan, jos siitä saisi hiljalleen energiaa limakalvojen kautta. Kuulan nielaiseminen ilman nestettä tuntuu mahdottomalta. Tunnen kuinka kuulan väkevä sokeri rikkoo heti poskien limakalvoa voimallaan. Sen se todellakin teki niin, että poskien limakalvot ovat haavaumia täynnä tämän jälkeen. Jonkin ajan päästä ensin minä oksennan ja sitten jonkin ajan päästä Jaana. Päätämme vain pitää tasaista etenemistä siten, että vaikka vauhti olisi kuinka hidas, etenemme. Katselemme ylhäällä pimeässä heijastavia reittimerkkejä. Jatkuuko reitti todella noin ylös? Kivistä poluntapaista. Hidasta etenemistä. Se kumpi on vähemmän heikko, menee edellä. Huomaamme, etteivät muut etene sen nopeammin, vaan pääsemme jopa ohittamaankin kanssakulkijoita. Muillakin on haasteita.
Ylhäälle Col Losonin huipulle on tuotu helikopterilla pieni läpinäkyvä emergency-shelter, jota lämmitään jollain hurisevalla laitteella. Pienessä kopissa makaa kolme uupunutta juoksijaa, enempää ei mahtuisikaan. Se antaa jollain tavoin rohkaisua. Oma vointi ei ole ollenkaan sellainen, että olisi tarvinnut lepoa, se on korkeintaan vain huono. Ylhäällä on tarjolla myös lämmintä teetä termoskannussa, joka tuntuu taivaalliselta. Matkan kääntyessä alamäkeen, jotain ihmeellistä tapahtuu kropassa. Yhtäkkiä olo on todella hyvä ja kulku tuntuu helpolta. Jaana huikkaa takaa, mitä laitoin suuhun, kun lähden niin rennosti ja nopeaa alaspäin. Sanon, että en mitään, vain teetä. Kohta Jaana saa myös hyvän vauhdin päälle. Laskettelemme loivaan alamäkeen rennosti ja meno tuntuu mukavalta. Saavumme toiseen basecamp-huoltoon Cognessa klo 4.53. Hyvästä loppumatkasta huolimatta tämän välin alkumatkassa oli haasteita siinä määrin, että marginaali cut-off:iin on kaventunut reiluun tuntiin. Noin 115 km kuljettuna kellon mukaan ja 9300 nousumetriä, virallisesti 103,8 km. Toinen yö selätetty ja kolmannes kisan nousuista tehtynä ja melkein kolmannes kisamatkasta. Olo on hyvä ja luottavainen.
Cognen huollossa syömme hyvällä mielellä ja yritämme taas nukkua. Unta ei tule nytkään. Sitä olisi hyvä saada pian, ettei tule hallusinaatioita tai muita oireita. Kadehdimme kanssajuoksijoita, jotka vain laittavan päänsä tyynyyn ja tasainen tuhina tai selkeämpi kuorsaus alkaa kuulua heti. Itsellä kroppa on aivan liian vireä nukahtamiseen, vaikka samalla väsyttäisi tosi paljon.
Lähdemme tunnin tauon jälkeen matkaan klo 5.55. Vastaan tulee juoksijoita, jotka yrittävät ehtiä viime minuuteilla klo 6.00 olevaan cut-offiin. Tuttu tunne. Cut-off OUT on vasta klo 8.00, joten kunhan ehtii sisään ajoissa, on aikaa kyllä huoltaa itseään.
Cognesta matka jatkuu kohti Donnasia. Tiedossa ensin nousu Finestra di Champorcher:lle (2826 m). Se kulkee mukavasti. Ylhäältä on todella pitkä lasku Donnasiin, joka noin 300 metrin korkeudella. Kesän rinkkavaellukselta muistamme tämän osuuden tuskaisen kuumana. Onneksi nyt on asteita vain +17, silti välillä tuntuu todella kuumalta.
Pääosa reitistä Donnasiin on kohtuullisen mukavaa, mutta loppuosa on kaikkea muuta. Noin 7 km pätkä Pontbossetista Bardiin on ikävää pientä pusikkoista nousua ja laskua. Ikävästä pusikkoreitistä ja pienistä terävistä nousuista tulee mieleen SwissPeaks:n reitti: jos vielä inhottavammasta kohdasta pystyisi reitin vetämään, vedetään sieltä. Matka etenee kuitenkin tasaisesti ja pääsemme Bardiin, josta parin kilometrin asfalttitaival Donnasiin.
Saavumme Donnasiin juuri illan alkaessa hämärtyä klo 19.43. Cut-off on yöllä vasta klo 2.00, joten olemme saaneet lisää marginaalia cut-off:iin (reilu 6 h). Donnasissa matkaa takana virallisesti 150 km ja reilu 12.000 nousumetriä. Suunnon kellossa kilometrejä on noin 165.
Yritämme jälleen nukkua ja pyydämme ystävällistä vapaaehtoista herättämään meidät tunnin päästä. Ei yhtään tunnu siltä, että voisi nukahtaa. Elimistö on aivan liian paljon kierroksilla. Vartin päästä huomaan Jaanan varovasti katselevan minua muutaman pedin päästä. Jaanakin on hereillä. Päätämme jatkaa matkaa ja kokeilla nukkua myöhemmin.
Kolmas yö edessä ja tiedossa työläs reitti kohti Gressoney:ta. 55 km ja lähes 6000 nousumetriä. Pääsemme lähtemään matkaan reilu 7 tuntia ennen cut-off OUT:a, mutta silti väli huolestuttaa. Katsomme netistä edellä kulkevien muiden suomalaisten tähän väliin käyttämiä aikoja ja näyttää huolestuttavan hitaalta. Niilläkin, jotka ovat nopeita.
Kohta Donnasista lähdön jälkeen minun Suunnon kello pimenee ja jumittuu täysin. Virta ei ole lopussa, mutta näyttö pimenee eikä mitään tapahdu. Yritän käynnistää eri tavoin kelloa, mutta lopulta menee vain siihen tilaan, jossa näyttää nuolta, että päivitä kello. Kello on juuri päivitetty ja myös täynnä virtaa, mutta silti jumiutuu siihen. Yritän ladata sitä virtapankista ja buutata käyntiin uudelleen, jos se auttaisi, mutta mitään ei tapahdu. Jaana lainaa omaa varakelloaan, joka aluksi lähtee toimimaan hyvin, mutta virta on vähissä ja kello ei suostu latautumaan lainkaan virtapankista. Jaana muistaakin kellon aiemminkin kieltäytyneen latautumasta virtapankista. Minulla on lopulta kaksi Suunnon kelloa käsivarressa, jossa molemmissa näyttö pimeänä ja kumpikaan ei suostu yhteistyöhön. Eli minulla ei ole nyt omaa gps-jälkeä omassa ranteessa eikä edes kellonaikaa, vaan olen riippuvainen Jaanasta.
< br> Yön kulku etenee tasaisesti, mutta aamuyöstä alkaa väsyttää todella paljon ja päädymme pusikkounille. Minä nukahdan heti, mutta Jaana ei nukahda. Jatkamme matkaa, minulle olisi uni maistunut pidempäänkin, mutta Jaanan tulee kylmä odottaessa minun nukkumista. Jatkamme matkaa. Matka Rifugio Codalle tuntuu tuskaisen pitkältä. Näemme mielestämme tuvan moneen kertaan maaston muodoissa. Muistelemme, että kesällä rinkkavaelluksella tupa oli myös toivottoman kaukana ja matkalla ehdimme moneen kertaan jo luulla sen olevan edessämme. Puut ja kivet muodostivat sellaisia muotoja, että ne oli helppo kuvitella tuvaksi. . Olemme huolissamme cut-off:iin ehtimisestä ja yritämme kiristää vauhtia. Jälkeenpäin ajatellen se oli virhe, nopeampi vauhti ei tee hyvää kropalle muutoin, vaikka jalat pystyvätkin.
< br> Vähän ennen aamukuutta lopulta saavumme Rifugio Codalle. Vaatteet ovat kosteita ja on kylmä. Yritän lämmitellä ja kuivattaa vaatteita hetken seisomalla huoltoteltassa puhaltavan lämpöpuhaltimen edessä. Ihana lämpö. Muillakin on samoja tarpeita, joten en voi kovin kauaa varata parasta seisomispaikkaa puhaltimen edessä. Palaan pöytään ja yritämme hetken torkkua pöytää vasten. On liian kylmä. Pakko jatkaa matkaa.
Matka jatkuu. Auringon alkaessa jo nousta alkaa tutut epämääräiset vähästä unesta seuraavat hallusinoivat ajatukset: ”Hetkinen, kumpi
mä nyt olinkaan… Olenko mä nyt Kati vai Jaana?...” ”Jos mä olen Kati, kuka toi on….” ”Yleensä olen tällaisilla reissuilla Jaanan kanssa, mutta kuka toi tyyppi oikein on? Sillä on samanlaisia ajatuksia kuin Jaanalla, mutta kuka toi on…”
< br> Kerron Jaanalle, joka kertoo pohtivansa ihan samoja ajatuksia. Nauramme ja toteamme, että olisi pakko nukkua. Takana on kolme yötä ja vain minä olen nukkunut tovin. Aamu on sen verran jo noussut, ettei ole enää niin kostean kylmä. Yritämme heti nukkua. Kivisen maaston keskellä ei ole juurikaan nukkumiseen soveltuvia kohtia, mutta totean, että vuoristopensas saa toimia kehtona ja kellahdan sen oksien päälle. Ne kannattelevat sen verran, etten valu kylmää ja kovaa maata vasten. Laitan kännykän herätyskellon herättämään ja nukahdan samalla sekunnilla, kun laitan silmät kiinni. Ihana nukkua. Jaana ei nukahda taaskaan ja kärsii taas kylmästä odottaessaan minua hereillä ja herättää minut taas paljon ennen herätyskelloa. Voi kun olisi uni maistunut.
Jatkamme matkaa. Kulku on hieman laahustavaa ja tiedostamme, että etenisimme paljon nopeammin, jos nukkuisimme. Matka jatkuu, mutta pidämme mielessä, että kun tulee sopiva kohta, yritämme taas nukkua. Kulku kuitenkin etenee tasaisesti ja olo virkistyy päivän edetessä. Rifugio Barman huolto tulee vastaan, sekin tuntui olevan paljon kauempana kuin kilometrien perusteella voisi ajatella. Päivän jo käännyttyä puolenpäivän yli, jossain vaiheessa minun tulee kuitenkin niin kova väsy, että sanon, että minun on kyllä pakko nukkua nyt. Maasto on huonoa, mutta löydän jonkinlaisen paikan kellistää itseni puoli-istuvassa asennossa kivien ja vuoristopuskien seasta ja nukahdan taas heti. Kohta herään siihen, että Jaana huutelee minua. Olen niin puskien keskellä, että ei näe minua ja on huolissaan, että olisin lähtenyt liikkeelle ilman häntä. Jaana ei yrityksistä huolimatta taaskaan saanut nukuttua. Tämä taisi olla neljäs kerta, kun minä nukun, mutta Jaana ei. Olen nukkunut joka kerta alle 10 minuuttia, olo tuntuu silti hyvältä.
Sää on miellyttävä. Aurinko paistaa. On mukava kulkea. Gressoney:n cut-off:iin ehtiminen huolettaa ja yritämme kiristää tahtia. Se tekee kulkemisesta tietyllä tapaa epämiellyttävää ja olo ei ole paras. Ehdotan iltapäivästä taas pieniä unia. Kisa kulkee jo reilusti neljättä päivää ja Jaana ei ole nukkunut lainkaan ja minä reilu puoli tuntia. Yritämme etsiä paikkaa, jossa pysähtyä, mutta maasto on rikkonaista. Jossain vaiheessa totean, että minun on ihan pakko hetkeksi nukahtaa juuri nyt. Jaana ei löydä heti vierestä paikkaa, mihin istahtaa, joten sovimme, että jää vähän edemmäs ja herätän hänet edempää, kun lähden liikkeelle. Laitan kellon herättämään vartin päästä. 8 minuutin päästä herään siihen, että helikopteri pörrää ihan lähistöllä ja laskeutuu. Oletan Jaanan olevan joka tapauksessa puhe-etäisyydellä ja sanon, että joku juoksija varmaan loukkaantunut ja tullaan hakemaan. Jaana ei vastaa ja jatkan unia vielä 7 minuuttia.
Kellon soidessa jatkan matkaa. En löydä Jaanaa. Lago Chiaron huolto tulee vastaan ihan lähellä, en tiennytkään sellaisen olevan tulossa. Minulla kun ei ole enää toimivaa gps:ää kädessä, en pysty seuraamaan tarkemmin reittiä. Jaanaa ei näy. Täytän vain nopeasti pullot ja jatkan matkaa. Huutelen Jaanaa ja pysähtelen vähän väliä odottamaan. En ole varma, onko Jaana minun edellä vai takana. Istahdan kivelle ja mietin, pitäisikö soittaa Jaanalle. Totean, että toisaalta, jos Jaana nukkuu, on parempi, että nukkuu enkä herätä. Hyvät unet nopeuttaisi jatkossa kulkua. Jään odottelemaan. Tiedän myös Jaanan kännykän olevan syvällä repussa eikä käden ulottuvilla, mutta ajattelen, että soittaisi kyllä minulle, jos on jotain hätää. Jälkikäteen ajateltuna olisi tietenkin pitänyt soittaa, mutta neljättä päivää rymyämässä ajatus ei ole aina kaikkein kirkkain ja järkevin. Lähestyn Colle del Vecchian huoltoon.
Epämääräisen ajan odottelun jälkeen puhelimeni soi. Hyvä! Jaana vihdoin soittaa. Mutta se ei olekaan Jaana, vaan Jaanan tytär Maria. Hmmm… Mistä oikein on kyse? Vastaan huolestuneena puhelimeen. Tiedän heti, että jotain on tapahtunut. Maria kertoo nähneensä kisan seurannasta, että Jaanalle oli merkitty kisaseurantaan DNF ja oli soittanut Jaanalle. Jaana oli havahtunut puheluun rescue-helikopterin kyydistä taivaalta ja ei tiennyt, miten on sinne päätynyt. Myöhemmin selviää, että Jaana kuljetettiin 45 km helikopterimatka toiselle puolelle Aostanlaaksoa ja sieltä helikopterikentältä ambulanssilla pillit päällä Aostaan Montebiancon sairaalaan, jossa kiireisesti aivokuvaukseen ja keuhkokuvaan. Myös labaratoriotutkimuksia tehtiin todella paljon. Niin paljon, että Jaanakin lääkärinä oli joutunut katsomaan chat-gpt:ltä, mitä nämä testit oikein ovat. Kaikki arvot olivat todella hyviä. Ei edes maitohappoa ollut yhtään elimistössä. Se, mitä ennen helikopterireissua on tapahtunut, ei ole ollenkaan tiedossa. Oletettavasti joku järjestäjistä oli löytänyt Jaanan nukkumasta maastosta ja olettanut Jaanaan loukkaantuneen. Sairaalassa oli samaan aikaan reitiltä niin ikään nukkuvana poimittu kiinalaisnainen, joka oli aivan raivoissaan kuultuaan olevansa sairaalassa. Oli laittanut herätyskellon herättämään kolmen tunnin päästä ja herääkin maastosta poimittuna ja helikopterilla sairaalaan toimitettuna. Oli luullut olevansa huoltopisteellä ja yritti saada kuljetuksen takaisin reitille. Se ei tietenkään ollut mahdollista.
Marian soittaessa minulle toteaa, että nyt Kati sitten jatkat maaliin ja päätyyn asti. On nähnyt minun odotelleen pitempään paikoillaan. Totean huolestuneena, että olen odottanut harmillisen kauan Jaanaa, etten tiedä, onko mitään mahdollisuuksia ehtiä Gressoney:n cut off:iin. Minulla ei myöskään ole kellossa gps-jälkeä, kun Jaanalla oli ainoa vielä toimiva Suunnon kello. Marian ääni on kuitenkin niin myönteisen rohkaiseva, että totean, että ilman muuta lähden yrittämään.
Matka kulkee jyrkästi alaspäin. Huomaan, että tajunnut Colle del Vecchian huollossa täyttää vesipulloja. On todella kova jano. Niin kova jano, että jos en saa juomista, kulkemisesta ei tule yhtään mitään. Mieli alkaa myös sekoilla. Mietin, että minkä ihmeen takia seuraan näitä merkkejä, enkö voisi yhtä hyvin vain kiertää jotain ympyrää. Onhan sitä sellaisiakin juoksukilpailuja, jossa kierretään urheilukenttää ympäri. Eikö tässäkin voisi vain kiertää pientä rinkiä. Tai ylipäätään vain kulkea jotain satunnaista reittiä ja sitten voisi kilpailun gps-jäljestä tarkistaa, kuka suorittaa vaaditun matkan nopeiten. Totean, että minun on pakko löytää jostain vettä. Kuulostelen luonnon ääniä. Jostain kuuluu pientä lorinaa. Löydänkin hetken etsimisen jälkeen vettä pienestä heinäisestä purosta. Ei varmaankaan kaikkien hygieniaturvallisin vedenottopaikka. Saan kuitenkin pullot täyteen ja jatkan matkaa. Kulku on epämääräisen sekavaa ja olen todella väsynyt. Ei ole yllätys, etten ehdi Gressoney:hin ajoissa. Leimaus on 1:32 yöllä, cut-off sisään oli 1:00. Gresseney:ssa on paljon juoksijoita paikalla. Käyn suihkussa, ihanaa lämmintä vettä ja syön pastaa. Vähän väliä joku tulee kertomaan, että ulos pitää olla klo 3:00 mennessä. Vasta hetken päästä tiedostan, että cut-off OUT Gresseneystä on vasta klo 3:00 eli kaikki paikalla olijat eivät ole keskeyttäneitä, vaan moni on edelleen kisassa mukana. Usea juoksija lähteekin matkaan juuri ennen cut-off:a.
Oma matka valitettavasti jää virallisesti 204 km:iin ja 18.000 nousumetriin. Suunnossa todellisia kuljettuja kilometrejä olisi ehkä 225 km.
Raatobussi tulee jossain vaiheessa klo 3 jälkeen. Autossa on kaikkiaan 16 muutakin, jotka ovat joko törmänneet cut-off:iin tai keskeyttäneet. Raatobussi ajaa parin tunnin matkan Courmayeur:iin. Jaana on vähää aikaisemmin tullut niin ikään sairaalasta kisakeskukseen. Kisaseurannasta näkyy, että Ville Maksimainen tulee maaliin samoilla minuuteilla vähän ennen kello kuutta kisassa hienosti sijalla 33.
Makoilemme pari tuntia kisakeskuksessa ja odotamme aamun valkenemista ennen kuin soitamme hotellillemme, että tarvitsisimme hotellihuoneen jo tänään. Olimme jutelleet siitä mahdollisuudesta jo ennen starttia ja olimme saaneet kuulla, että huoneita olisi vapaana ja että ovat myös varautuneet siihen ja seuraavat omien hotellivieraidensa kulkua kisassa. Muutoinkin hotellin (Hotel Walser) palvelu oli todella ystävällistä ja hotelli kaikin puolin erittäin kiva.
Varaamme iltapäiväksi hotellin kylpyläosaston ja siellä on mukava palautella kroppaa ja mieltä. Seuraavana päivänä käymme vielä bussilla vieressä kylässä Pré-Saint Didierissä olevassa kylpylässä. Se on erittäin suositeltava. Useita ihania saunoja ja altaita, sisällä ja ulkona.
Tulevia vastaavia monen päivän kisoja ajatellen tärkeää olisi miettiä, miten nukkumisen saisi toimimaan kisoissa. Vuorokautta kohden unta olisi hyvä saada ainakin tunti, että pysyy pää kasassa ja tekeminen asiaankuuluvana. Väsyneenä vauhti hidastuu ja kaikki tekeminen menee epämääräiseksi haahuiluiksi ja siihen kuluu aikaa. Myös hallusinaatioiden riski kasvaa. Silti nukkuminen on todella vaikeaa. Varsinkin ruuhkaisilla huoltopisteillä, se osoittautui tälläkin kertaa mahdottomaksi. Loppupään juoksijana base-huollot ovat tullessa myös vahvasti kansoitettuja ja ylipäätään pelipaikan löytäminen on vaikeaa. Korvatulpista ja silmäsuojista huolimatta hälinää ympärillä on paljon. Nukkuminen tietyllä kellonlyömällä on myös todella vaikeaa. Myös se, jos kulkee lähellä cut-off:ja jo sinällään tekee nukkumaan rauhoittumisen vaikeaksi.
En ole missään kisassa onnistunut nukkumaan base-huolloissa, esim. NUTS300-kisoissa nukuttiin vain maastossa. Täysin huollottomissa Kairacross- ja Lapland Wilderness Challenge -kisoissa nukkuminen on myös ollut haastavaa, mutta silti jossain määrin helpompaa, kun kisa on täysin oman kulun ja aikataulutuksen varassa eikä life-baseja tai muutakaan huoltoa ei ole.
Ensi vuoden kisa-ajatukset vielä ihan auki muutoin, mutta Kairacross Vätsärin 5 päivän kisa ainakin on ohjelmassa.
Osallistuminen on niin haluttua, että osallistujat arvotaan hakijoiden joukosta. Suomalaisille on kiintiö sen mukaan kuinka monta kisaan hakee. Päätimme muutaman vuoden harkinnan jälkeen osallistua arvontaan. Pettymys oli suuri, kun kumpikaan emme arvonnassa saaneet paikkaa, mutta kiitos suomalaisten, jotka olivat hakeneet paikkaa, mutta eivät osallistuneet, saimme jonotusnumerolla molemmat paikan.
Tunnelmat kisaan lähtiessä olivat erittäin hyvät. Treeniä oli kertynyt hyvin ja se oli myös sujunut selkeän nousujohteisesti. Tuntui, että kunto oli parempi kuin vuosiin ja lähtötunnelmat olivat varovaisen toiveikkaat. Jos olisi itse pitänyt veikata läpipääsyä, olisin laittanut vaakakupin hieman lähemmäksi läpipääsyä, ehkä prosenteilla 65 % - 35 %, Jaanalle hieman korkeammalla prosentilla vielä, ehkä 75 % - 25 %.
Olimme käyneet testikulkemassa suurimman osan reitistä kahdella kesän Alppivaelluksella rinkkojen kanssa ja yleistuntuma reitistä oli mukava: erittäin vaativa, muttei samalla tapaa inhottava kuin osin SwissPeaks-kisan reitti. Pelottavia tai epämääräisiä osuuksia, joista ei saisi selkoa, mistä reitin oikein pitäisi kulkea, ei olisi tiedossa, vaan reitti noudattaisi selkeitä Alta Via 1:n tai 2:n polkuja vuoristossa. Huteria paikkoja, jossa pelkäisi putoavansa, ei myöskään olisi juurikaan tiedossa. Rankkoja nousuja ja laskuja kylläkin koko matkaksi. Korkeimmillaan kisa kävisi noin 3300 metrissä. Vähintään 2500 metriin nousevia huippuja kisareitillä olisi kaikkiaan noin 16. Suunnilleen koko ajan kisassa joko siis noustaan tai lasketaan, tasaisia osuuksia ei juurikaan ole.
Saavuimme kisan lähtöpaikalle Courmayoriin torstai-iltana tavoitteena saada alle edes hieman Alppi-adaptaatiota. Sen aktivoimiseksi kävimme sekä perjantaina että lauantaina hissillä Punta Hellbronnerilla, joka nousee lähes 3500 metriin, eli hieman korkeammalle kuin kisan korkein paikka. Ensimmäisellä kerralla ylhäällä tuli selkeä päänsärky, toisella kertaa enää miedosti. Perjantaina myös juoksimme alas vuoren väliasemalta alas noin 10 km taipaleen. Matkalla kokeilin Jaanan jalassa olevia HOKA Mafate 5:a ja totesin, että kenkä olisi tosi hyvä. Ei siis muuta kuin toiveeksi, että Courmayorin urheilukaupoista löytyisi minullekin pari. Olin ajatellut kenkien testaamista aiemmin, mutta oli ollut niin kiireistä, että asia oli jäänyt. Ei siis muuta kuin kaupoille. Kengät onneksi löytyi ja vastoin yleisiä ohjeita, laitoin jalkaani kisaan siis uunituoreen testaamattoman parin kenkiä.
Kisan startti oli sunnuntaina 17. syyskuuta. Oma lähtömme oli toisessa lähtöryhmässä klo 12. Ensimmäisessä lähtöryhmässä klo 10 olivat lähteneet ne, joiden kulkuvauhti aiempien kisasuoritusten perusteella olisi oletetusti nopeampi ja klo 12 ne, joilla taas hitaampi. Tällä ehkäistäisiin pahimpien pullonkaulojen muodostumista alkumatkasta.
Alkuun pari kilometriä asfalttia. Se kulki yllättävän ok, yleensä inhoan alun asfalttia ja meno tuntuu tavattoman kankealta. Nyt se tuntui yllättävän kevyeltä ja mutkattomalta. Ensimmäiseen nousuun muodostui kahdesta lähtöryhmästä huolimatta aika paljon sumppua ja odotimme tasan 10 minuuttia, että pääsimme edes aloittamaan ensimmäistä nousua. Nousu lähti myös hitaasti etenevässä jonossa. Alun jonossa matelun jälkeen jalka alkoi kulkea hyvin ja olimme ensimmäisessä cut-off pisteessä Col Arpille nousun ja 19 km ja 1602 nousumetrin jälkeen La Thuilessa ajassa 4:15. Se oli noin puoli tuntia nopeammin kuin olimme arvelleet matkaan sujuvan. Matka jatkui hyvällä jalalla. Col Passo Altolle nousu ja sieltä Bivacco Zappelin huoltoon. Olimme heinäkuussa lumisateen keskellä viettäneet yhden yön Bivacco Zappelilla ja oli tunnelmallista olla siinä kohden.
Kohta huollon jälkeen Jaana yllättäen alkaa oksentaa ja olo huono. Ilmeisesti jotain vuorioireita, kun muutoin kulku oli normaalia. Ei minunkaan oloni ole erityisen hehkeä. Usein ensimmäinen yö on vaikea, vaikka myöhemmin olo olisi helpompi. Elimistö jotenkin yrittää vielä taistella sitä vastaan, että yölläkin pitää kulkea. Hidastamme vauhtia Col de la Crosatielle noustessa. Matka jatkuu hieman hidastetulla vauhdilla kohti ensimmäistä Basehuoltoa Valgrisenche:ssa, jonne saavumme klo 3:55 aamuyöllä, kolmisen tuntia ennen cut-off:a. Syömme pastaa ja yritämme hetkeksi nukahtaa, jos se auttaisi huonoon oloon.
Reilun puolen tunnin makoilun jälkeen toteamme, ettei kumpikaan nukahtanut ja jatkamme matkaa. Yhteensä taukoon kuuluu aikaa 1,5 h, vähän turhan paljon ottaen huomioon, ettei siinä ole yhtään unta. Matka jatkuu klo 5.24 (3,5 h ennen cut-off out -aikaa). Toteamme, että mukava, että aurinko alkaa kohta nousta, eiköhän olo koheni auringonnousun myötä. Ei kohene. Sen sijaan nousu tuntuu poikkeuksellisen työläältä ja olo on edelleen huono ja kulku aivan harvinaisen nihkeää. Mietimme, tuleeko tästä yhtään mitään. Miten ihmeessä olo voi olla niin huono? Mietimme, että pieni uni olisi ihan välttämätön, jotta kroppa toimisi paremmin ja hetken nousun jälkeen levitämme biwy-bag:t ja päätämme pitää 15 min pikaunet. Kumpikaan ei nukahda, sen sijaan tulee todella kylmä. Kosteankylmä aamu ja biwy-bag ei tunnu lämmittävän lainkaan. Noin 10 min kylmissään makoilun jälkeen jatkamme matkaa.
Aamu onneksi lämpenee ja kulku alkaa tuntua hyvältä. Meno muuttuu iloiseksi ja reippaaksi. Iloisen kulkumme keskellä, polun vielä kulkiessa puurajan alapuolella hyvin loivasti ylöspäin, polun varten vesipulloja täyttämään pysähtynyt juoksija yrittää italiaksi selittää meille, että kuljemme väärään suuntaan. Viittelöimme reittimerkkien suuntaan ja väitämme vastaan, että olemme aivan oikealla reitillä, tuolla näkyy reittimerkkejä. Kohta vastaan tulee väsyneen näköinen juoksija. Katselemme säälivästi, että oivoi, tuo on kääntynyt takaisin huoltopisteelle. Aiemmin polulla oli tullut vastaan yksi muukin juoksija, joka näytti olevan palaamassa takaisin huoltopisteelle uupuneen näköisenä. Kohta tulee taas uusi juoksija. Oivoi tuokin kääntynyt takaisin. Vasta neljännen juoksijan kohdalla alamme miettiä, onko se sittenkin me, jotka olemme menossa väärään suuntaan ja olemmeko palaamassa takaisin. Suunnon kellossa suunta näyttää osoittavan meidän suuntaamme, mutta samalla muistamme, että Suunto vaihtaakin sujuvasti suuntaa ihan sen mukaan, kumpaan suuntaan sattuu kulkemaan, vaikka reitti olisi tiettyyn suuntaan kulkeva. Auts. Onko mahdollista, että me olemme kääntyneet? Kääk! Menee tovi selvittää kännykän gps-jäljen avulla, että todellakin olemme kääntyneet takaisin ja kuljemme väärään suuntaan. Muistamme, että kesällä rinkkavaelluksella teimme samassa kohtaa saman virheen: reittimerkkejä orjallisesti seuraamalla nuolet todellakin kulkevat niin, että niiden perusteella tulee tehtyä pieni silmukka ja palattua takaisin samaan suuntaan. Oivoi, tässä paloi turhaan aikaa.
Paikataksemme harhaan kulkemiseen kulunutta aikaa yritämme kiristää hieman tahtia. Emme ole kuitenkaan erityisen huolissamme, kulku on raskaan yön jälkeen alkanut tuntua mukavalta ja olemme luottavaisia. Ensin nousu Col Fenetrelle (2843 metriä), heti perään Col Entrelor (3004 m). Nousujen ja laskujen jälkeen on seuraava cut-off-piste Eaux Rousses:ssa. Saavumme sinne klo 18.15, matkalla olleista lievistä vaikeuksista huolimatta edelleen reilu kolme tuntia ennen cut-off:a (cut off klo 21.30).
Seuraava tiedossa olisi kisan korkein nousu Col Losonille (3294 metriä). Kesän rinkkareissulta muistissa on, että varsin pitkälle nousu on melko miellyttävää, kivasta etenevää vuoristopolkua. Vain loppuosa on vaativa ja aivan loputtoman pitkä. Nousu kulkeekin pitkään kivasti, kunnes jossain 2800 metristä alkaen olo menee huonoksi. Ylhäällä tulee räntäistä lunta ja tulee kylmästi, vedämme kuoritakin ja kuorihousut päälle. Nesteet ovat loppuneet ajat sitten ja alkaa olla tosi kova jano. Energiavajeesta alkaa tulla myös myös kylmä. Yritän työntää poskeen limakalvoille Jollos-kuulan, jos siitä saisi hiljalleen energiaa limakalvojen kautta. Kuulan nielaiseminen ilman nestettä tuntuu mahdottomalta. Tunnen kuinka kuulan väkevä sokeri rikkoo heti poskien limakalvoa voimallaan. Sen se todellakin teki niin, että poskien limakalvot ovat haavaumia täynnä tämän jälkeen. Jonkin ajan päästä ensin minä oksennan ja sitten jonkin ajan päästä Jaana. Päätämme vain pitää tasaista etenemistä siten, että vaikka vauhti olisi kuinka hidas, etenemme. Katselemme ylhäällä pimeässä heijastavia reittimerkkejä. Jatkuuko reitti todella noin ylös? Kivistä poluntapaista. Hidasta etenemistä. Se kumpi on vähemmän heikko, menee edellä. Huomaamme, etteivät muut etene sen nopeammin, vaan pääsemme jopa ohittamaankin kanssakulkijoita. Muillakin on haasteita.
Ylhäälle Col Losonin huipulle on tuotu helikopterilla pieni läpinäkyvä emergency-shelter, jota lämmitään jollain hurisevalla laitteella. Pienessä kopissa makaa kolme uupunutta juoksijaa, enempää ei mahtuisikaan. Se antaa jollain tavoin rohkaisua. Oma vointi ei ole ollenkaan sellainen, että olisi tarvinnut lepoa, se on korkeintaan vain huono. Ylhäällä on tarjolla myös lämmintä teetä termoskannussa, joka tuntuu taivaalliselta. Matkan kääntyessä alamäkeen, jotain ihmeellistä tapahtuu kropassa. Yhtäkkiä olo on todella hyvä ja kulku tuntuu helpolta. Jaana huikkaa takaa, mitä laitoin suuhun, kun lähden niin rennosti ja nopeaa alaspäin. Sanon, että en mitään, vain teetä. Kohta Jaana saa myös hyvän vauhdin päälle. Laskettelemme loivaan alamäkeen rennosti ja meno tuntuu mukavalta. Saavumme toiseen basecamp-huoltoon Cognessa klo 4.53. Hyvästä loppumatkasta huolimatta tämän välin alkumatkassa oli haasteita siinä määrin, että marginaali cut-off:iin on kaventunut reiluun tuntiin. Noin 115 km kuljettuna kellon mukaan ja 9300 nousumetriä, virallisesti 103,8 km. Toinen yö selätetty ja kolmannes kisan nousuista tehtynä ja melkein kolmannes kisamatkasta. Olo on hyvä ja luottavainen.
Cognen huollossa syömme hyvällä mielellä ja yritämme taas nukkua. Unta ei tule nytkään. Sitä olisi hyvä saada pian, ettei tule hallusinaatioita tai muita oireita. Kadehdimme kanssajuoksijoita, jotka vain laittavan päänsä tyynyyn ja tasainen tuhina tai selkeämpi kuorsaus alkaa kuulua heti. Itsellä kroppa on aivan liian vireä nukahtamiseen, vaikka samalla väsyttäisi tosi paljon.
Saavumme Donnasiin juuri illan alkaessa hämärtyä klo 19.43. Cut-off on yöllä vasta klo 2.00, joten olemme saaneet lisää marginaalia cut-off:iin (reilu 6 h). Donnasissa matkaa takana virallisesti 150 km ja reilu 12.000 nousumetriä. Suunnon kellossa kilometrejä on noin 165.
Yritämme jälleen nukkua ja pyydämme ystävällistä vapaaehtoista herättämään meidät tunnin päästä. Ei yhtään tunnu siltä, että voisi nukahtaa. Elimistö on aivan liian paljon kierroksilla. Vartin päästä huomaan Jaanan varovasti katselevan minua muutaman pedin päästä. Jaanakin on hereillä. Päätämme jatkaa matkaa ja kokeilla nukkua myöhemmin.
Kolmas yö edessä ja tiedossa työläs reitti kohti Gressoney:ta. 55 km ja lähes 6000 nousumetriä. Pääsemme lähtemään matkaan reilu 7 tuntia ennen cut-off OUT:a, mutta silti väli huolestuttaa. Katsomme netistä edellä kulkevien muiden suomalaisten tähän väliin käyttämiä aikoja ja näyttää huolestuttavan hitaalta. Niilläkin, jotka ovat nopeita.
Kohta Donnasista lähdön jälkeen minun Suunnon kello pimenee ja jumittuu täysin. Virta ei ole lopussa, mutta näyttö pimenee eikä mitään tapahdu. Yritän käynnistää eri tavoin kelloa, mutta lopulta menee vain siihen tilaan, jossa näyttää nuolta, että päivitä kello. Kello on juuri päivitetty ja myös täynnä virtaa, mutta silti jumiutuu siihen. Yritän ladata sitä virtapankista ja buutata käyntiin uudelleen, jos se auttaisi, mutta mitään ei tapahdu. Jaana lainaa omaa varakelloaan, joka aluksi lähtee toimimaan hyvin, mutta virta on vähissä ja kello ei suostu latautumaan lainkaan virtapankista. Jaana muistaakin kellon aiemminkin kieltäytyneen latautumasta virtapankista. Minulla on lopulta kaksi Suunnon kelloa käsivarressa, jossa molemmissa näyttö pimeänä ja kumpikaan ei suostu yhteistyöhön. Eli minulla ei ole nyt omaa gps-jälkeä omassa ranteessa eikä edes kellonaikaa, vaan olen riippuvainen Jaanasta.
< br> Yön kulku etenee tasaisesti, mutta aamuyöstä alkaa väsyttää todella paljon ja päädymme pusikkounille. Minä nukahdan heti, mutta Jaana ei nukahda. Jatkamme matkaa, minulle olisi uni maistunut pidempäänkin, mutta Jaanan tulee kylmä odottaessa minun nukkumista. Jatkamme matkaa. Matka Rifugio Codalle tuntuu tuskaisen pitkältä. Näemme mielestämme tuvan moneen kertaan maaston muodoissa. Muistelemme, että kesällä rinkkavaelluksella tupa oli myös toivottoman kaukana ja matkalla ehdimme moneen kertaan jo luulla sen olevan edessämme. Puut ja kivet muodostivat sellaisia muotoja, että ne oli helppo kuvitella tuvaksi. . Olemme huolissamme cut-off:iin ehtimisestä ja yritämme kiristää vauhtia. Jälkeenpäin ajatellen se oli virhe, nopeampi vauhti ei tee hyvää kropalle muutoin, vaikka jalat pystyvätkin.
< br> Vähän ennen aamukuutta lopulta saavumme Rifugio Codalle. Vaatteet ovat kosteita ja on kylmä. Yritän lämmitellä ja kuivattaa vaatteita hetken seisomalla huoltoteltassa puhaltavan lämpöpuhaltimen edessä. Ihana lämpö. Muillakin on samoja tarpeita, joten en voi kovin kauaa varata parasta seisomispaikkaa puhaltimen edessä. Palaan pöytään ja yritämme hetken torkkua pöytää vasten. On liian kylmä. Pakko jatkaa matkaa.
< br> Kerron Jaanalle, joka kertoo pohtivansa ihan samoja ajatuksia. Nauramme ja toteamme, että olisi pakko nukkua. Takana on kolme yötä ja vain minä olen nukkunut tovin. Aamu on sen verran jo noussut, ettei ole enää niin kostean kylmä. Yritämme heti nukkua. Kivisen maaston keskellä ei ole juurikaan nukkumiseen soveltuvia kohtia, mutta totean, että vuoristopensas saa toimia kehtona ja kellahdan sen oksien päälle. Ne kannattelevat sen verran, etten valu kylmää ja kovaa maata vasten. Laitan kännykän herätyskellon herättämään ja nukahdan samalla sekunnilla, kun laitan silmät kiinni. Ihana nukkua. Jaana ei nukahda taaskaan ja kärsii taas kylmästä odottaessaan minua hereillä ja herättää minut taas paljon ennen herätyskelloa. Voi kun olisi uni maistunut.
Jatkamme matkaa. Kulku on hieman laahustavaa ja tiedostamme, että etenisimme paljon nopeammin, jos nukkuisimme. Matka jatkuu, mutta pidämme mielessä, että kun tulee sopiva kohta, yritämme taas nukkua. Kulku kuitenkin etenee tasaisesti ja olo virkistyy päivän edetessä. Rifugio Barman huolto tulee vastaan, sekin tuntui olevan paljon kauempana kuin kilometrien perusteella voisi ajatella. Päivän jo käännyttyä puolenpäivän yli, jossain vaiheessa minun tulee kuitenkin niin kova väsy, että sanon, että minun on kyllä pakko nukkua nyt. Maasto on huonoa, mutta löydän jonkinlaisen paikan kellistää itseni puoli-istuvassa asennossa kivien ja vuoristopuskien seasta ja nukahdan taas heti. Kohta herään siihen, että Jaana huutelee minua. Olen niin puskien keskellä, että ei näe minua ja on huolissaan, että olisin lähtenyt liikkeelle ilman häntä. Jaana ei yrityksistä huolimatta taaskaan saanut nukuttua. Tämä taisi olla neljäs kerta, kun minä nukun, mutta Jaana ei. Olen nukkunut joka kerta alle 10 minuuttia, olo tuntuu silti hyvältä.
Sää on miellyttävä. Aurinko paistaa. On mukava kulkea. Gressoney:n cut-off:iin ehtiminen huolettaa ja yritämme kiristää tahtia. Se tekee kulkemisesta tietyllä tapaa epämiellyttävää ja olo ei ole paras. Ehdotan iltapäivästä taas pieniä unia. Kisa kulkee jo reilusti neljättä päivää ja Jaana ei ole nukkunut lainkaan ja minä reilu puoli tuntia. Yritämme etsiä paikkaa, jossa pysähtyä, mutta maasto on rikkonaista. Jossain vaiheessa totean, että minun on ihan pakko hetkeksi nukahtaa juuri nyt. Jaana ei löydä heti vierestä paikkaa, mihin istahtaa, joten sovimme, että jää vähän edemmäs ja herätän hänet edempää, kun lähden liikkeelle. Laitan kellon herättämään vartin päästä. 8 minuutin päästä herään siihen, että helikopteri pörrää ihan lähistöllä ja laskeutuu. Oletan Jaanan olevan joka tapauksessa puhe-etäisyydellä ja sanon, että joku juoksija varmaan loukkaantunut ja tullaan hakemaan. Jaana ei vastaa ja jatkan unia vielä 7 minuuttia.
Kellon soidessa jatkan matkaa. En löydä Jaanaa. Lago Chiaron huolto tulee vastaan ihan lähellä, en tiennytkään sellaisen olevan tulossa. Minulla kun ei ole enää toimivaa gps:ää kädessä, en pysty seuraamaan tarkemmin reittiä. Jaanaa ei näy. Täytän vain nopeasti pullot ja jatkan matkaa. Huutelen Jaanaa ja pysähtelen vähän väliä odottamaan. En ole varma, onko Jaana minun edellä vai takana. Istahdan kivelle ja mietin, pitäisikö soittaa Jaanalle. Totean, että toisaalta, jos Jaana nukkuu, on parempi, että nukkuu enkä herätä. Hyvät unet nopeuttaisi jatkossa kulkua. Jään odottelemaan. Tiedän myös Jaanan kännykän olevan syvällä repussa eikä käden ulottuvilla, mutta ajattelen, että soittaisi kyllä minulle, jos on jotain hätää. Jälkikäteen ajateltuna olisi tietenkin pitänyt soittaa, mutta neljättä päivää rymyämässä ajatus ei ole aina kaikkein kirkkain ja järkevin. Lähestyn Colle del Vecchian huoltoon.
Epämääräisen ajan odottelun jälkeen puhelimeni soi. Hyvä! Jaana vihdoin soittaa. Mutta se ei olekaan Jaana, vaan Jaanan tytär Maria. Hmmm… Mistä oikein on kyse? Vastaan huolestuneena puhelimeen. Tiedän heti, että jotain on tapahtunut. Maria kertoo nähneensä kisan seurannasta, että Jaanalle oli merkitty kisaseurantaan DNF ja oli soittanut Jaanalle. Jaana oli havahtunut puheluun rescue-helikopterin kyydistä taivaalta ja ei tiennyt, miten on sinne päätynyt. Myöhemmin selviää, että Jaana kuljetettiin 45 km helikopterimatka toiselle puolelle Aostanlaaksoa ja sieltä helikopterikentältä ambulanssilla pillit päällä Aostaan Montebiancon sairaalaan, jossa kiireisesti aivokuvaukseen ja keuhkokuvaan. Myös labaratoriotutkimuksia tehtiin todella paljon. Niin paljon, että Jaanakin lääkärinä oli joutunut katsomaan chat-gpt:ltä, mitä nämä testit oikein ovat. Kaikki arvot olivat todella hyviä. Ei edes maitohappoa ollut yhtään elimistössä. Se, mitä ennen helikopterireissua on tapahtunut, ei ole ollenkaan tiedossa. Oletettavasti joku järjestäjistä oli löytänyt Jaanan nukkumasta maastosta ja olettanut Jaanaan loukkaantuneen. Sairaalassa oli samaan aikaan reitiltä niin ikään nukkuvana poimittu kiinalaisnainen, joka oli aivan raivoissaan kuultuaan olevansa sairaalassa. Oli laittanut herätyskellon herättämään kolmen tunnin päästä ja herääkin maastosta poimittuna ja helikopterilla sairaalaan toimitettuna. Oli luullut olevansa huoltopisteellä ja yritti saada kuljetuksen takaisin reitille. Se ei tietenkään ollut mahdollista.
Marian soittaessa minulle toteaa, että nyt Kati sitten jatkat maaliin ja päätyyn asti. On nähnyt minun odotelleen pitempään paikoillaan. Totean huolestuneena, että olen odottanut harmillisen kauan Jaanaa, etten tiedä, onko mitään mahdollisuuksia ehtiä Gressoney:n cut off:iin. Minulla ei myöskään ole kellossa gps-jälkeä, kun Jaanalla oli ainoa vielä toimiva Suunnon kello. Marian ääni on kuitenkin niin myönteisen rohkaiseva, että totean, että ilman muuta lähden yrittämään.
Matka kulkee jyrkästi alaspäin. Huomaan, että tajunnut Colle del Vecchian huollossa täyttää vesipulloja. On todella kova jano. Niin kova jano, että jos en saa juomista, kulkemisesta ei tule yhtään mitään. Mieli alkaa myös sekoilla. Mietin, että minkä ihmeen takia seuraan näitä merkkejä, enkö voisi yhtä hyvin vain kiertää jotain ympyrää. Onhan sitä sellaisiakin juoksukilpailuja, jossa kierretään urheilukenttää ympäri. Eikö tässäkin voisi vain kiertää pientä rinkiä. Tai ylipäätään vain kulkea jotain satunnaista reittiä ja sitten voisi kilpailun gps-jäljestä tarkistaa, kuka suorittaa vaaditun matkan nopeiten. Totean, että minun on pakko löytää jostain vettä. Kuulostelen luonnon ääniä. Jostain kuuluu pientä lorinaa. Löydänkin hetken etsimisen jälkeen vettä pienestä heinäisestä purosta. Ei varmaankaan kaikkien hygieniaturvallisin vedenottopaikka. Saan kuitenkin pullot täyteen ja jatkan matkaa. Kulku on epämääräisen sekavaa ja olen todella väsynyt. Ei ole yllätys, etten ehdi Gressoney:hin ajoissa. Leimaus on 1:32 yöllä, cut-off sisään oli 1:00. Gresseney:ssa on paljon juoksijoita paikalla. Käyn suihkussa, ihanaa lämmintä vettä ja syön pastaa. Vähän väliä joku tulee kertomaan, että ulos pitää olla klo 3:00 mennessä. Vasta hetken päästä tiedostan, että cut-off OUT Gresseneystä on vasta klo 3:00 eli kaikki paikalla olijat eivät ole keskeyttäneitä, vaan moni on edelleen kisassa mukana. Usea juoksija lähteekin matkaan juuri ennen cut-off:a.
Oma matka valitettavasti jää virallisesti 204 km:iin ja 18.000 nousumetriin. Suunnossa todellisia kuljettuja kilometrejä olisi ehkä 225 km.
Raatobussi tulee jossain vaiheessa klo 3 jälkeen. Autossa on kaikkiaan 16 muutakin, jotka ovat joko törmänneet cut-off:iin tai keskeyttäneet. Raatobussi ajaa parin tunnin matkan Courmayeur:iin. Jaana on vähää aikaisemmin tullut niin ikään sairaalasta kisakeskukseen. Kisaseurannasta näkyy, että Ville Maksimainen tulee maaliin samoilla minuuteilla vähän ennen kello kuutta kisassa hienosti sijalla 33.
Makoilemme pari tuntia kisakeskuksessa ja odotamme aamun valkenemista ennen kuin soitamme hotellillemme, että tarvitsisimme hotellihuoneen jo tänään. Olimme jutelleet siitä mahdollisuudesta jo ennen starttia ja olimme saaneet kuulla, että huoneita olisi vapaana ja että ovat myös varautuneet siihen ja seuraavat omien hotellivieraidensa kulkua kisassa. Muutoinkin hotellin (Hotel Walser) palvelu oli todella ystävällistä ja hotelli kaikin puolin erittäin kiva.
Varaamme iltapäiväksi hotellin kylpyläosaston ja siellä on mukava palautella kroppaa ja mieltä. Seuraavana päivänä käymme vielä bussilla vieressä kylässä Pré-Saint Didierissä olevassa kylpylässä. Se on erittäin suositeltava. Useita ihania saunoja ja altaita, sisällä ja ulkona.
