Twin Turtles: Lapland Wilderness Challenge 2024

Pitkään odotettu Lapland Wilderness Challenge 2024 starttasi Sevettijärveltä ti 25.6.2024 klo 18. Kisan maalin määräaika olisi sunnuntaina klo 18. Eli tasan viisi vuorokautta myöhemmin. Kyseessä olisi maailman haastavin eräsuunnistuskilpailu Kaldoaivin ja Vätsärin erämaissa.

(Kuvat reitin varrelta: @jarmokoskelaphoto ja Johanna Riipinen, ennen starttia otetut kuvat omia)

Kisaa oli odotettu todella hartaasti sitten vuonna 2021 järjestetyn ensimmäisen Lapland Wilderness Challengen. Kolmena seuraavana vuonna on järjestetty LWC:n sisarkisa Kairacross, jossa kisa tehdään jalan ja packraftilla. Vaikka LWC:n sisarkisa Kairacross on yhtä upea kisa ja jossain mielessä vielä upeampi, jotain aivan spesiaalia on siinä, että LWC:ssa erämaassa pitää selvitä pelkästään jalan. Kairacross:ssa packraftin mukana olo mahdollistaa vesistöjen ylittämisen ja vaihtelevan kulkemisen ja uskomattoman hienojen paikkojen tavoittamisen. Tällöin on mahdollista päästä paikkoihin, joihin pelkästään jalan ei viidessä päivässä pystyisi ja packraft tuo myös tiettyä helpotusta kisaan, kun esimerkiksi jalkavaivaisena voi suosia vesistöjä pitkin etenemistä. Toisaalta vesielementti itsessään voi olla erityisen haastava. Esimerkiksi myrskysäällä se on jopa pelottava. Ja kylmässä tuulessa vesillä on todella kylmä, kun kuitenkaan mitään erityisen vahvaa vesistövarustusta ei ole mielekäs kantaa, kun jalankin pitää pystyä kulkea (kantaen packraftia). LWC:n pelkästään jalan kulkemisessa sen sijaan on jotain primitiivistä haastetta, joka erityisellä tavalla viehättää. Sellaista, että jos oikeasti erämaassa joutuisi ongelmiin, harvoin siellä venettä olisi mukana, vaan pitäisi pitkiäkin matkoja selvitä pelkästään jalan. Raakuudestaan huolimatta ja ehkä juuri siitä syystä sydän sykkii aivan erityisellä tavalla juuri LWC:lle. Se on jotenkin se aito ja oikea erämaahaastekisa. 

 

Neljä vuotta aiemmin Twin Turtles-joukkueemme (Kati ja Jaana) oli myöhästynyt maalista rastille 11 suuntautuessa tulleen simahtamisen seurauksella. Tällöin oltiin rastilla 9 kuultu, että johdetaan naisten sarjaa ja oli mietittävä uskalletaanko ottaa riski ja lähteä rastille 10 (ja siitä 11 ja 12), mikä tarkoittaisi koko erämaan ylitystä ja sieltä vielä takaisin maaliin ehtimistä kisan neljännen ja viidennen päivän aikana. Päätetiin ottaa riski. Tällöin nukkumiseen ei juuri olisi varaa. Vähäinen nukkuminen kuitenkin johti siihen, että kun rastin 10 jälkeen oltiin suuntaamassa rastille 11, keskinäinen kommunikaatiovirhe ja siitä johtuneet virheet suunnistuksessa (toinen jatkoi väärin toisen ajatusta) ja samaan aikaan iskenyt kaatosade ja näkyvyyden täysi häviäminen, johti siihen, ettei tiedetty missä ollaan ja väsyneenä ei osannut tehdä järkeviä valintoja. Esimerkiksi olisi voinut päättää luovuttaa rastin 11 hakemisen ja suuntautua vain suunnalla maaliin. Väsyneenä tulee myös ihmeellisiä deja vu -tuntemuksia: ”Täällä ollaan oltu jo aiemmin.” Jälkeenpäin on saanut lukea, että ne johtuvat mikronukahduksista, joita tulee liikuessa. Ne sekoittavat ajan ja paikan tajun. Aika myös katoaa ihmeellisellä tavalla erämaahaan, tunnit vain valuvat. 

 

Uuden kisan kartat saimme edellisenä iltana klo 18. Edellisen kerran maalista myöhästymisen seurauksella reittiä suunnitellessa halusi pelata varman päälle. Laskimme tarkkaan potentiaalista kulkunopeutta ja eri rastiväleihin todennäköisesti kuluvaa aikaa. Rastisuunnittelua monimutkaisti se, että rastin 5 jälkeen pitäisi päättää, uskaltaako lähteä Long-radalle, johon kuuluu rastien 5 ja 6 hakeminen vai sen sijaan ottaa Middle-rata, joka jättää rastit 5 ja 6 välistä. Tuloksissa jokainen Long-radan hyväksytysti suorittanut (eli päässyt rastille 10 asti ja siitä vielä noin 60 km matkan maaliin ja hakenut rastin 27) olisi jokaisen Middle-radalta maaliin tulleen edellä.

Laskimme, että oletulla matkavauhdilla ilman isoja ongelmia, mutta pieniä ongelmia sallien, Long-radalta olisimme maalissa noin klo 15 sunnuntaina. Eli aikarajaan matkaa olisi vain kolme tuntia. Se tarkoittaisi siis erittäin riskialtista tilannetta. Eli sitä, että suunnistusvirheelle tai normaalia isommalle väsymykselle ei olisi juuri lainkaan varaa. Kolme tuntia erämaassa on erittäin lyhyt aika. Se katoaa jo pelkästään siihen, että jokin vesistönylitys on odotettua haastavampi ja pitää etsiä ylityspaikkaa ja muuttaa reittiä.

 

 

Päätimme ottaa Middle-radan ja teimme suunnitelmat sitä silmällä pitäen. Aamupalalla muiden kanssa jutellessa heräsi kuitenkin vielä ajatus siitä, josko kuitenkin uskaltaisi ottaa riskiin ja yritimme aamupalan jälkeen vielä tehdä uusia laskelmia ja reittisuunnitelmia sitä silmällä pitäen, jos suuntautuisimme kuitenkin Long-radalle.

Startti tapahtui klo 18 Näätämöstä, jonne oli bussikuljetus. Matkaan lähti 55 joukkuetta, joista 28 miesten joukkuetta, 13 naisten joukkuetta ja 14 sekajoukkuetta. Kuhunkin joukkueeseen tulee kuulua vähintään kaksi henkilöä. Suurin osa joukkuesta oli juuri kahden hengen joukkueita.

Pieni kiipeäminen starttiin kauniille lähtöpaikalle. Oltiin etukäteen Jaanan kanssa spekuloitu, missä startti voisi olla ja oltiin arveltu, että olisi varmaankin Näätämössä ja sieltä ylös Kaldoavin suuntaan ja aina Utsjoelle asti. Arvaus oli oikein, joskin emme arvanneet, että reitti menisi kokonaan poikki Kaldoaivin sekä itä-länsisuunnassa (rasteille 6 ja 7) että etelä-pohjoissuunnassa (rasteille 9 ja 10). Tämä tuntui erittäin haastavalta tietäen Kaldoaivin soiset alueet. Kaldoavi Ultra Trailissa vuonna 2019 (noin) oltiin oltu juoksemassa 130 km ja missään kisassa ei ole niin paljoa tullut rämmittyä soissa. Tällöin kisan alla oli ollut rankkoja sateita ja nytkin edeltävä viikko oli ollut sateinen, joten oletettavasti erämaa olisi erittäin märkä.

Rastille 1 matka lähti liikkeelle mukavaa vauhtia etenevässä väljässä jonossa. Ensimmäinen rasti ei ollut mikään helppo kuten olisi olettanut ensimmäisen rastin olevan, vaan oli pienipiirteisen metsän keskellä aika mitään sanomattomassa paikassa. Alkuun matkanteossa on aina myös tiettyä sopeutumista mittasuhteisiin. Erämaa on valtavan laaja ja sen myötä mittasuhteet myös laajoja. Se, mikä kartassa näyttää ihan vain pieneltä töppäreeltä, onkin iso. Kartassa pieneltä näyttävä lampi onkin iso järvi. Tai maastossa oleva lampi onkin niin pieni, ettei sitä ole kartassa ollenkaan. Viime vuoden Kairacrossissa puolestaan pitkään jatkuneen kuivuuden takia moni kartalla oleva lampi ja pieni järvi puolestaan oli kadonnut maastosta kokonaan, mikä teki oman haasteensa. Nyt maastossa sen sijaan oli kostean edeltävän ajan jäljiltä paljon pieniä lampia, joita ei ollut kartassa.

Rastilla 2 oli rastivalvoja, joka piti kirjaa rastille tulijoista ja selvisi, että olemme sijalla 23 eli jonkin verran puolivälin paremmalla puolella. Ensimmäiset kolme rastia löytyivät kaikki nopeasti ja olimme edellä etukäteen laatimaamme aikataulua. 

Niin ikään rastille 4 tulimme helposti ja luulimme myös löytävämme sen helposti, mutta itse rastia ei löydy mistään. Sen pitäisi olla tässä, mutta ei ole. Meitä oli useita joukkueita (noin 10) samaan aikaan haravoimassa maastoa. Rasti ei yksinkertaisesti ole siellä, missä sen pitäisi olla. Päätimme systemaattisesti haravoida maaston, kun voihan olla, että rastinviejä on myös epähuomioissa vienyt rastin eri paikkaan kuin pitäisi. Lopulta rasti löytyi aivan oikeasta paikasta, mutta 3,5 metrin korkeudelta puusta. Onneksi paikalla oli myös muita joukkueita, kun oma näkö ei olisi kunnolla ilman puuhun kiipeämistä riittänyt edes lukemaan rastitunnisteita. Onneksi olimme kuitenkin edelleen edellä etukäteen laatimaamme aikataulua, joten isompaa harmia tästä ei tullut.

Rastilta 4 olimme laittaneet karttaan kaksi vaihtoehtoista reittiä: joko suoraan joen yli rastilta tai kiertäen joen ylityspaikalle 2 km lisälenkin kanssa. Huomasimme kaikkien muiden joukkueiden suuntaavan joelle, joten ei muuta kuin perään. Edellä oleva joukkue reippaasti riisui vaatteet ja laittoi rinkan säkkiin uintia varten. Paljaaseen selkään iski heti satoja hyttysiä ja muita ötököitä. Se näytti niin julmalta, että päätimme, ettei riisuta ja uida, vaan kierretään. Yötä vasten vaatteiden kanssa uiminen ja vaatteiden kastuminen ei houkuttanut, kun tarkoittaisi märkiä, kylmiä vaatteita yön ajaksi. Todennäköisesti vasta aamun aurinko lämmittäisi. Vaikka yöllä oli valoisaa kesäyön auringossa, aurinko on kuitenkin siinä määrin matalalla, ettei se juuri lämmitä.

 

Reittivalinnat (ja reitillä pysyminen / löytäminen) ovat tämän kisan jännittävä ja innostava puoli. Verrattuna polkujuoksukisoihin, joissa vain seurataan valmista reittiä, tämä tuo kisaan aivan erityisen haasteen. Reittivalinnoilla voi hävitä paljon tai yhtälailla voittaakin. Valitako suorin, mutta mahdollisesti teknisesti haastavampi reitti, vai teknisesti helpompi, mutta pidempi reitti? Vaikeuden tuo myös se, että kartan perusteella ei voi aina päätellä, onko reitti teknisesti helppo. Esimerkiksi metsissä oleva tiheä aluskasvillisuus voi tehdä muutoin tasaisesta reitistä hitaan tai pienet kuopat ja kumpareet ovat sellaisia, joita kartassa ei ole ollenkaan. Joten tasaiseksi luultu reitti voikin olla kaikkea muuta. Tasaiselta ja helpolta näyttävä reitti oli tällä kertaa myös paljon soisempi kuin kartasta näytti. Yleisesti ottaen pyrimme siihen, että mahdollisimman paljon korkealla kulkemista. Eli jos oli valittavana reitti, joka ylittää tuntureita verrattuna siihen, että reitti kulkisi matalalla (ja ehkä tasaisella eli mahdollisesti suossa, vaikkeinse näy kartassa), pyrimme ottamaan reitin, joka menisi ylhäällä tunturissa. Toisaalta valmiiden, merkittyjen reittien hyödyntäminen voi joissain tilanteissa olla järkevää, varsinkin väsyneenä. Kaldoaivin maastossa niitä on vähän. Tällä reitillä lähinnä sellainen on Pulmanki-Sevettijärvi-polku (69 km), jonka olimme suunnitelleet ottavamme loppumatkasta.

 

Matka rastilta 4 rastille 5 on tuskaista suota. Suota suon perään. Jaana uppoaa reisiä myöten suohon niin, että kenkä juuttuu syvään ja suo tuntuu vain imevän tiukemmin. Pelkäämme, että kenkä irtoaa emmekä saa sitä mitenkään kaivettua metrin syvältä suosta. Mietimme jo, miltä tuntuisi keskeyttää sen takia, että kenkä on kadonnut suohon. Onneksi jalka irtoaa suosta kengän kanssa ja matka jatkaa. Suota riittää. Kaikenlaista suota. Meno on synkkää ja nauru on vähissä.

Tuntuu tuskaiselta, mutta toteamme, että aina ennenkin ensimmäinen vuorokausi pitkissä kisoissa on pahin. Toisen vuorokauden aikana elimistö menee jonkinlaiseen tehokkaaseen rasvanpolttotilaan, jonka jälkeen kulkeminen helpottuu ja kevenee ja energiaa ei myöskään tarvitse yhtä paljoa kuin ensimmäisen vuorokauden aikana. Kisan loppupuolella tuntuu, että riittää, että aivoille antaa säännöllistä pientä energiaimpulssia, mutta kroppa itsessään kulkee itsestään tehokkaalla rasvanpoltolla. Ensimmäisen vuorokauden aikana energiaa pitää saada joka tunti ja välillä useamminkin vähintään jossain muodossa, jotta hyvä kulku pysyy yllä.

Olemme kahdelle ensimmäiselle päivälle varanneet eväiksi kummallekin kahdeksan ruisleipää, joita aina puolitamme, mikä tarkoittaa, että kahden ensimmäisen päivän aikana meillä on 16 voileipäeväshetkeä. Useimmiten syömme kävellessä. Jaanalla on neljä herkullista suklaapatukkaa, joissa kussakin kaksi palaa. Varaamme niitä ankeimpiin hetkiin tsemppipatukoiksi siten, että puolitamme puolikkaita niistä. Siten saamme kahdeksaan hetkeen herkullisen pienen tsemppisuklaan.  Minäkin olin ostanut Sevettijärvelle tulomatkan varrelta mukaan 4 Dajm-patukkaa, mutta tajuan niiden jääneen asuntoautoon. Yritän unohtaa ne. Muuten pikaenergiaksi on turkinpippureita, kauravälipalakeksejä, pieniä salamimakkaroita, myslipatukoita, paketti Tuc-keksejä ja toinen paketti ruiscrackereitä.

Rastiväli 4 ja 5 väli on yöaikaa. Jaanan vire ei ole paras, mutta minulla on hyvä vire, joten matka jatkuu kohtuullisesti. Työnjako meillä on se, että se suunnistaa ja vetää, jolla on parempi vire. Heikommalla vireellä oleva tulee perässä ja voi rauhassa olla välillä väsyneempi.

 

Rasti 5 on keskellä karua kivierämaata. Siellä tapaamme rastivalvojat. Johannan ja Virven oli ollut tarkoitus lähteä itse kisaamaan, mutta loukkaantumisen vuoksi kisaaminen oli vaihtunut rastivalvojan hommiin. Mukava nähdä tytöt. Olimme etukäteen arvelleetkin Johannan ja Virven todennäköisesti olevan rastilla 5, kun tiesimme heidän lähteneen rastille edellisenä päivänä packraftilla. On virkistävää hetki jutella rastivahtien kanssa. Olemme nousseet sijalle 13 ja edellä on kaksi naisten joukkuetta, aiemmista kisoista tutut SK Eräpirkot ja Rasti-Sorsat. Esimerkiksi vuoden 2021 LWC:ssa olimme toisistaan tietämättä edenneet pitkään samaa tahtia Rasti-Sorsien kanssa ja toisistamme tietämättä jopa leiriytyneet vierekkäisille lammille kisan loppupuolella. Todennäköisesti sama olisi edessä nytkin. Kisan yksi jännittävyys on siinä, että toisten joukkueiden kulusta tietää todella vähän. Miehitetyillä rasteilla on mahdollisuus kuulla, keitä edellä olevia joukkueita rastilla on jo käynyt, mutta takana olevista ei saa tietää mitään. Miehitettyjä rasteja on vain harvakseltaan, joten läheskään joka päivä ei kuule edes edellä menevistä.

 

Olemme edellisen rastin rastin etsinnästä sekä sen jälkeisen joen ylittämisen vaihtamisen pidempään ohikiertävään reittiin johtuneista hidasteista huolimatta rastilla 5 hieman pari tuntia ennen etukäteen laskemaamme aikataulua. Käytännössä tämä tarkoittaisi, että ehkä voisimme koittaa ehtiä Long-radalle ja rastille 6 ja 7. Olimme etukäteen tehneet reittisuunnitelman niin, että riippumatta siitä, menemmekö suoraan rastille 8 vai Long-radan rasteille 6 ja 7, lähdemme rastilta 5 suuntautumaan eteenpäin niin, että voimme vielä muuttaa mielemme. Oli tarkoitus pitää pieni tuumaustauko rastilla 5, mutta siellä on niin kylmä, että pakko lähteä liikkeelle. Luemme karttoja ja pähkäilimme reittivalintaa samalla, kun suuntauduimme eteenpäin. Samalla kun karttaa kääntelimme kävellessä, en huomaa, että kompassini suunta on vahingossa siirtynyt 15 astetta ja painan koko ajan liikaa vasemmalle. Jaana huomauttaa useaan kertaan, että käännän liikaa vasemmalle, mutta väitän vastaan, että menen ihan tarkkaan oikeassa suunnassa. Sen seurauksella meille tulee pientä lisälenkkiä ja tämä lisälenkki sinetöi päätöksemme, ettemme lähde riskialttiille Long-radalle, vaan suuntaamme Middle-radalle ja rastille 8.

 

Rastille 8 matkaa rastilta 5 on linnuntietä noin 25 km ja se on ensimmäinen selkeästi pidempi väli. Joskin verrattuna matkaan, mikä olisi rastille 6 (reilu 50 km), matka tuntuu kovin lyhyeltä, joskin se, että olimme aloittaneet matkanteon koukkauksella rastin 6 suuntaan, pidentää matkaa. Pienen harhailumme jälkeen jatkamme matkaa Pulmanki-Sevettijärvi-polkua pitkin. Hetken aikaa merkityllä polulla kulkeminen on rentouttavaa ja jalka kulkee kivasti. Märkää suota on kuitenkin siinä määrin, että pidämme vähän väliä jalkojen huoltotaukoja. Nopeasti kengät pois, pieni tuuletus, sukkien huljuttelu roskista ja ylimääräisten vesien puristaminen. Paras olisi, jos äärellä olisi vettä, jossa pestä sukat, mutta yleensä ei ole. Noin tunnin välein pyrimme antamaan jaloille hieman ilmakylpyä. Siitä ollut hyviä kokemuksia aiemmistakin kisoista myös mm. legendaarisen märästä ensimmäisestä NUTS300-kisasta. Pieni säännöllinen tuuletus ja kenkien riisuminen tuntuu ehkäisevän myös pitkästä matkasta johtuvaa jalkojen turvotusta. Nyt ei matkalla tarvinnut kuin yksi varvas teipata ja sekin vain sen takia, että viereinen varvas oli pitänyt teipata jo ennen kisaa haaverin takia ja sen teippaus kiusasi viereistä varvasta. Rakoilta säästyimme molemmat kokonaan. Muutenkaan jalkoihin ei onneksi tullut mitään pieniäkään haavereita. 

Suota riittää kuitenkin kidutukseen asti. Ei voi olla totta, että jossain voi olla suota näin paljon. 

Jatkamme matkaa rastille ja tapaamme kohta Rasti-Sorsien tytöt, jotka olivat juuri olleet levolla teltassa. On kiva nähdä tyttöjä ja jutella tovi. Tuskailemme yhdessä soiden määrää. Kohta tyttöjen tapaamisen jälkeen tajuan kadottaneeni hyttyshatun. Auts. Se ei tietäisi hyvää tuleville öille.

 

Päätämme pian tyttöjen tapaamisen jälkeen puolenyön maissa pitää myös unilevon ja pystytämme teltan. Ensimmäinen yö meni ilman nukkumista, joten nyt toisena yönä olisi hyvä nukkua. Jaana laittaa keittimellä perunamuusia kuivatun jauheliha-papu-kasvismuhennoksen kanssa ja minä pystytän telttaa. Vakioruokamme tämäntyyppisissä kisoissa. Herkullista. Otamme tavoitteeksi nukkua vähintään tunnin. Laitamme kellon herättämään puolentoista tunnin päähän. Vartin päästä kumpikin varovasti katsoo toista ja räjähdämme nauramaan. Taitaa se tuttu nauru löytyä tälläkin reissulla. Kumpikaan ei saa enää nukuttua. Yritämme hetken vielä levätä kunnes noin tunnin levon jälkeen päätämme jatkaa matkaa. 

Telttaa pakkaillessa näemme Rapi4:n poikien ohittavan telttamme pienen matkan päästä. Samoin kohta Vesipoikien joukkue. Lähdemme perään ja juttelemme tovin molempien kanssa. Matka rastille kulkee reippaasti Jaanan suunnistaessa, minä tulen perässä ja olen pudonnut jo laskuista tunturihuippujen määrässä. Aina tulee vielä yksi lisää, kun olen jo luullut, että tämä olisi viimeinen. Jaana on onneksi laskuissa. Rastin rastimäärite hämää, se oli jotain siihen suuntaan, että rasti olisi jonkin ison notkelman ylärinteellä. Emme meinaa millään hahmottaa, missä se notkelma olisi. Rasti onneksi löytyy sieltä, mistä sen pitäisikin ja vasta rastilta näemme, että todellakin rastin alla on valtava notkelma, mutta se on paljon, paljon suurempi kuin olimme ajatelleet.

 

Rastilla 8 on jälleen rastivahdit, joiden ansiosta saamme jälleen kuulla, mitä joukkueita edellämme on. Niiden perusteella laskemme, että todennäköisesti edellämme olleista 12 joukkueesta kaikki muut paitsi Rasti-Sorsat olisi edelliseltä rastilta 5 lähtenyt Long-radalle rastia 6 kohden. Se tuntuu loogiselta, kun itse olisimme laskujen mukaan oman oletetun vauhdin perusteella juuri siinä rajalla, että kannattaako rastille 6 lähteä ja ehdimmekö hakea ne rastit ja ehtiä silti vähintään rastille 10 asti ja siitä maaliin (mikä vaaditaan hyväksyttyyn suoritukseen Long-radalla).

 

Juuri kun olemme lähdössä rastilta, rastivalvojat juoksevat vielä perään: ”Ai niin, oliko tämä teidän?” Rasti-Sorsat olivat pelastaneet hyttyshattuni ja tuoneet rastivalvojille siinä toivossa, jos sieltä saisimme sen. Voi mikä ihana ystävällinen teko. Paljon kiitoksia ihanat Rasti-Sorsat! Tämä on todella iso ilo.

Jatkamme matkaa. Jyrkkää tunturin rinnettä alas, joen ylitys ja pusikkoon. Maasto on tuskaisen soinen. Puremme huulta ja pohdimme, että onkohan helvetissä tällaista. Kaipaamme Vätsärin kivikoita ja järvimaisemia. Juttelemme, että Näätämöjoki on ikään kuin raja, joka erottaa taivaan ja helvetin toisistaan. Olemme joutuneet sinne synkälle puolelle. Toivottavasti täältä pääsee vielä pois.

 

Päätämme pahimpien suoalueiden jälkeen pitää aamupäivällä uuden levon ilman telttaa ja nukahdamme pieneksi hetkeksi aurinkoon. Unta tulee ehkä noin 5 minuuttia. Se tekee hyvää. Kamoja pakkaillessa huomaamme meitä lähestyvän joukkueen. He kaartavat kuitenkin hieman aiemmin ylhäältä alas, mutta yritämme tavoittaa heidät, kun laskeudumme itse alas hieman myöhempää. Tapaamme joukkueen alhaalla ja se osoittautuu kisaa johtavaksi Sky Pole Walkeriksi eli Ville Maksimainen ja Jussi Lehtonen. Poikien ilmeet näyttävät synkiltä, varsinkin Villen. Kyselemme, millainen reitti 6-7 rasteille oli. ”Sanonko suoraan?” Ville vastaa. Ilme jo kertoo, että reitti on ollut raskas. Muutamien kirosanojen saattelemana pojat kuvaavat reittiä ja veikkaavat, että vain noin 5-6 joukkuetta pääsee pitkältä matkalta hyväksytysti maaliin. Siinä pojat osoittautuvat myöhemmin olleen täysin oikeassa. Huokaamme helpotuksesta, ettemme ottaneet riskiä ja lähteneet Long-radalle. Kaikkiaan Long-radalle oli lähtenyt 13 joukkuetta, 11 meidän edeltä ja kaksi takaa. Heistä kuusi pääsi hyväksytysti maaliin. Onnistumisprosentti siis 46. Onneksi suurin osa kuitenkin sai tuloksen lyhyemmältä radalta.

 

Matka jatkuu hyvällä jalalla. Ylänköalueilla on pääsäätöisesti kuivempi ja hyvä kulkea. Kuljemme pitkän matkaa niin, että näemme Villen ja Jussin horisontissa, mikä virkistää menoa ja tuntuu kivalta. Meno tuntuu helpommalta kuin aiemmin. Ville ja Jussin näkeminen piristää ja matka etenee. Rastille 9 matkaa linnuntietä rastilta 8 olisi kaikkiaan jälleen noin 25 km tai ylikin. Eli pitkä taival taas. Olemme rastilla 9 vähän ennen viittä iltapäivällä. Tapaamme siellä Markon ja valokuvaaja-Jarmon. Todella ilahduttava ja virkistävä tapaaminen. Kuulemme heiltä, että edellämme on kisaa johtavan Sky Pole Walkersin lisäksi vain yksi Middle-radan joukkue. Oho. Meidän on täytynyt mennä edellinen väli tosi hyvin. 

Yritämme ottaa taas rastille 10 suuntautuessa reittiä mahdollisimman paljon ylänköjä pitkin. Suunnilleen rastivälin puolivälissä näemme yhden joukkueen leiriytyneen alemmas lähelle järven rantaa ja oletamme sen olevan edellämme olleen Middle-radan joukkueen. Myöhemmin gps-seurannasta selviää sen olleen Jälkikärki.  

Rastille 10 matkaa on noin 14 km ja tämä väli kulkee vahvasti. Utsjoen seudun maisemat tekevät vaikutuksen. On todella kaunista. Tulemme suoraan rastille ilmaan yhtään epäröintiä ja suunnistus on helppoa. Olemme rastilla kolmannen päivän iltana klo 23. Unta on takana vasta kaksi lyhyttä yritystä, lähinnä vain makoilua teltassa. Ensi yönä olisi pakko saada nukuttua, että pää pysyy kirkkaana. Otamme tavoitteeksi leiriytyä aamuauringon alkaessa hieman lämmittää. Päädymme kuitenkin leiriytymään hieman suunnitelmia aiemmin klo 0.30, koska kohta edessä olisi etelään viettävä alamäki, mikä tarkoittaisi kylmään heräämistä, kun aurinko ei osu etelärinteelle ja matka jatkuisi alamäkeen. Kaikkein paras olisi leiriytyä aamuyöllä pohjois- tai itärinteelle niin, että reitti jatkuisi ylämäkeen. Tällöin aamuaurinko kuivaisi telttaa ja makuupusseja ja saisi muutenkin lähteä lämpimämpään säähän liikkeelle. Myös ylämäkeen on lämpimämpi lähteä kuin alamäkeen.

 

Yritämme tehdä ruokaa, mutta jostain syystä neljän vuodenajan kaasun mielestä sää on liian kylmä ja liekki palaa niin himmeällä, ettemme saa ruokaa lämpenemään. Tuloksena on kylmä seos, jossa on huonosti sekoittuneena perunamuusijauhetta, kuivattuja sieniä ja sienikeittopussi. Seos näyttää kauhealta ja totean nauraen, että näin nälkä minulla ei ole. Tulee mieleen ala-aste, kun opettaja seisoo ruokalassa vieressä ja valvoo, että ruoka on syötävä, vaikka oksennus pyrkii ylös. Jaana onnistuu syömään, minä en. Syön muutaman näkkileivän.

 

Otamme tavoitteeksi nukkua minimissään kaksi tuntia, mutta mieluummin neljä. Laitamme kellon herättämään puoli viisi. Heräämme kuitenkin 1 h 20 min kuluttua ja nauramme taas, kun kumpikin yrittää varovasti toista herättämättä katsoa, nukkuuko toinen. Kumpikin samaan aikaan tuijottaa makuupussin suojista toista ja räjähdämme nauramaan. Taas unet jäävät suunniteltua lyhyemmiksi ja matka jatkuu klo 2.45. Yö tunturissa on kylmä, arvelemme asteita olevan vain muutaman. Nopeasti liikkeelle, onneksi saamme aloittaa ylämäkeen.

Jatkamme matkaa rastille 11. Jalka kulkee hyvin. Näemme myöhemmin gps-seurannasta, että olimme olleet rastilla niin, että vain kisaa johtanut Sky Pole Walkers oli ollut edellämme. Eli ensimmäisenä Middle-sarjan joukkueista ja myös niin, että mikään muu kisan kärkijoukkueista Long-radalta ei ollut ohittanut meitä. Omastakin mielestä kulku oli sujunut hyvin, mutta emme olisi arvanneet, että noin hyvin.

Kello on vähän vaille 5 aamulla, kun haemme rastin 11. Edessä olisi yli 50 km rastiväli rastille 12. Samalla ison strategisen valinnan paikka. Yritämmekö hakea rastin suoraan rastiviivalla, mikä tarkoittaisi kartan perusteella paljon soita ja useita joen ylityksiä ja myös sitä, että pienikin suunnistusvirhe voisi johtaa haparointiin siinä, missä rasti on. Mitään isoja maanmuotoja ei olisi tiedossa, mikä tarkoittaisi myös sitä, että jos kartalla eksyy, olisi vaikea löytää itsensä takaisin kartalle. 50 km on myös niin pitkä matka, että matkan pituuden arviointi olisi erittäin vaikeaa. Mukanahan ei saa olla mitään gps-laitteita tai vastaavia, jotka kertoisivat matkan pituuden. Yritimme aina kellon mukaan arvioida kuljettua matkaa. Vähän maaston vaativuudesta riippuen tunnissa kulkee 2 km – 6 km, tällaisessa tunturi-suo-maastossa keskimäärin noin 3,5 km/h. Teemme valinnan ottaa idässä oleva Pulmankijärventie, 7 km asfalttia ja siitä Pulmaki-Sevettijärvi-retkeilyreitti (69 km). Matka on selvästi pidempi kuin suoraan mennen, mutta se on suunnistuksellisesti varma.

 

Pidämme aamukuudelta tunnin mittaisen lepotauon aamuauringossa. Syömme, huollamme jalkoja ja nukahdamme noin 15 minuutiksi aurinkoon. Keitin taas toimii, kun lämpöä on riittävästi ja syömme puuroa. Maistuu erittäin herkulliselta.

 

Taas suota ja suota. Miten sitä voikaan riittää. Helppokulkuiseksi kartassa merkitty suo näyttää vaaralliselta ja selvästi ylityskelvottamalta. Taas kierretään. Harmittelemme reittivalintaa ja toteamme, että olisi sittenkin pitänyt ottaa suora reitti. Mietimme jopa kääntymistä takaisin ja istumme alas, mutta toteamme sitten, että huonoin reitti on se, jota ei edes yritä edetä, vaan sen sijaan vain jahkaa päätöksenteon kanssa. Matkat tuntuvat taas maastossa paljon pidemmiltä kuin kartassa. Tulemme lopulta Pulmakijärven tielle ja edessä 7 km alfalttimarssi. On todella kuuma. Järveen pääsisi uimaan. Se näyttää houkuttelevalta, mutta tyydymme kastelemaan itseämme tien varteen virtaavissa puroissa.

 

7 km asfaltimarssin jälkeen saavutamme retkeilyreitin. Menosuunnasta olimme jo havainneet polun olevan paikoin suhteellisen heikosti erottuva, joten otamme varman päälle ja lähdemme sitä pitkin heti alusta, vaikka se tietää pientä turhanoloista kiemurtelua. Aluksi reitti suuntautuu rajalinjaa kohden ja tuntuu, että menemme kovasti väärään suuntaan. Mietimme myös, että gps-seurannassa varmaan näyttää, että olemme eksyneet. Yhdessä kohtaa missaamme reitiltä kääntymisen, mutta muutoin reittiä on helppo seurata. Suoalueet toisensa jälkeen vain jälleen seuraavat toisiaan. Taas harmittelemme reittivalintaa ja oletamme sen olleen kuitenkin huono. Toisaalta se helpottaa, että on ainakin varmuus, että retkeilyreitti tuskin on laitettu kulkemaan upottavimmista suon kohdista. Vaikka märkää ja upottavaa on, ainakin voi olettaa, ettei vaarallisen upottavaa.

 

On niin märkää ja soista, että se alkaa jo naurattaa. Toteamme, että milloinkaan ennen sana ”suo” ei ole tuntunut olevan niin usein mielessä: suo, suolla, suossa, suolta, suolle, suon, suomme, suot, suotta… jne. Välillä suolaatuja on vierekkäin niin paljon erilaisia, että näyttää melkein palstaviljelyltä. 

Taas mietimme sitä, millaista helvetissä olisi. Väsyttää ja tekisi mieli tehdä jo yöleiri, mutta yritämme jatkaa pahimpien soiden yli ennen nukkumista. Niiden jälkeen edessä olisi vielä pari joen ylitystä. Tuskailemme taas reittivalintaa. Yritämme laulaa, että pysyisimme hereillä. Laulamme Mamban Lauantai-iltaa, Suvivirttä, Jumalan kämmenellä ja joululauluja. Ei millään muista muiden sanoja. Toteamme (taas! Aikaisempien vuosien tapaan), että mukaan pitäisi ottaa laulukirja. Laulaminen auttaa pysymään hereillä ja pitämään mielen kirkkaana. Aikaisempina vuosina on ryhdytty keksimään omia laulunsanoja, kun sanat ovat olleet hukassa.

 

Lopulta neljännen yön aamuyöstä teemme jälleen telttaleirin. Syömme erinomaista kuivatulla lihalla höystettyä parsakaalipastaa. Josko nyt lopulta nukuttaisi hyvin. Olisi tärkeää nukkua, ettei ryhdy näkemään hallusinaatioita eikä muutenkaan ala vointi dropata. Unta tähän mennessä tullut nukuttua vain kahdet noin vartin unet, yksi muutaman minuutin nukahtaminen ja yhdet 1 h 20 min unet. Yhteensä noin 2 h. Nyt laitamme klo 2.15 yöllä kellon herättämään aamulla klo 6. Nukahdamme kumpikin todella syvään uneen. Ensimmäistä kertaa kisan aikana. Kellon soidessa olo on todella väsynyt ja siirrämme herätystä tunnilla eteenpäin. Kellon soidessa klo 7 kummallakin on sellainen olo, ettei ole edes ehtinyt vielä sulkea silmiä, kun kello jo soi. Unta tulee lähes viisi tuntia. Mainiota. 

Teemme lähtövalmisteluja hitaasti aamuauringosta nauttien. Rinkkaa pakatessa valtava porotokka juoksee meitä kohden. Niitä on satoja. Jaana nousee ylös ja huitoo: ”Hei, ollaan täällä, älkää tulko päälle.” Porotokka kääntyy aivan vasta edestämme oikealle. Komea näky.

Jatkamme matkaa. Matka lähtee liikkeelle hyvin ja olo on pitkien unien jälkeen vahva. Edellisen päivän tuskaisuus on vaihtunut iloiseen menoon. Aamupäivällä tapaamme lyhyemmällä matkalla olleet Jennit ja kohta niiden jälkeen Kultaiset Karhut. Olisi kiva jollain tavoin tietää, miten meillä kulkee suhteessa muihin meidän matkan kilpailijoihin. Mitään hajuakaan siitä ei ole.

 

Jatkamme Pulmanki-Sevettijärvi-reittiä pitkin kohti rastia 12. Kohtaamme rastia lähestyessä poromiehen, joka antaa vinkin vahvasta mönkijäurasta. Se pidentää hieman kulkua, mutta sitä pitkin matka joutuu nopeasti. Joskin edessä on kohta valtavan upottavat suot ennen rastille suuntautumista. Ne samat, joita pitkin pitäisi suuntautua rastille 99. Tulemme rastille 12 kahdeksan maissa illalla. Vähän ennen rastia alkaa kaatosade ja alkaa tuntua todella kylmältä. Varsinkin Jaana palelee. En viitsi sateessa kaivaa esiin rastinmääritteitä, etteivät ne kastu, vaan oletamme isolta kartalta rastin olevan järven toisella puolella. 

Rasti on kuitenkin toisella puolella kuin miltä isolta kartalta näyttäisi, joten täytyy tehdä pientä uudelleen suuntautumista. Rastivalvojan listalla on yli 20 joukkueen nimet, mutta ei käy ilmi, ketkä ovat milläkin radalla. Oletamme reittivalintamme olleen huono ja sijoituksemme heikentyneen, kun nimiä on niin paljon, joten motivaatio mennä rastille 99 hieman heikkenee. Jälkeenpäin maalissa kuitenkin saamme kuulla, että olimme edelleen olleet rastilla ensimmäinen MIddle-radan joukkue ja pitkän radan kärjestäkin edellä on vain Skypole Walkers, Raivojuoksijat sekä kohta tämän jälkeen kisan keskeyttänyt Hissi. Kisan kolmanneksi ja neljänneksi tulleet Toulouse 2 ja Team Lupus Duro olivat saapuneet kohta meidän jälkeen.

Rastilla 12 on niin kylmä kaatosateessa, että päätämme, että otamme rastia 99 kohden sellaisen reitin, jolloin edessä olisi enemmän kilometrejä, mutta vähemmän suota, jotta saisimme edetä reippaalla askeleella ja saada lämmöt päälle. Vähän ennen rastille suuntautumista päätämme tehdä nopean leirin, vaihtaa kuivat vaatteet ja tehdä ruokaa. Kovempi sade on lakannut, mutta on edelleen kylmä. Koitamme keittää keittimellä ruokaa, mutta taas neljän vuodenajan kaasun mielestä on liian kylmä ja liekki on heikkoa pihinää. Pikaenergia alkaa olla vähissä ja mietimme, onko kuitenkin turvallisempaa lähteä suoraan maaliin. Kylmissään, ainoat kuivat vaatteet nyt päällä ja ruoka vähissä, kun kaasu ei toimi, soiselle alueelle sijoitettu rasti 99 alkaa tuntua entistä vähemmän houkuttelevalta. Päätämme suunnata maaliin. Matkaa on vain 7 km ja sekin tietä pitkin. 

Läpimärkinä maalissa saamme kuulla sittenkin, että kulkumme olikin ollut tosi hyvää ja reittivalinta myös onnistunut ja olemme edenneet nopeiten Middle-sarjan joukkueista. Olisimme rastin 99 hakemalla olleet todennäköisesti seitsemäntenä kokonaistuloksissa edellä vain kuusi Long-radan hyväksytysti kiertänyttä joukkuetta. Jättämällä 99 hakematta sijoitus edellemme menee jälkeemme tulleet Middle-sarjan joukkueet, jotka hakivat rastin 99. Niitä on vain viisi, joten sijoitus on silti hyvä kaikista joukkueista 12/55 ja naisista 3/12. Asia ei jää harmittamaan.

Kokonaisuudessaan gps:n perusteella matkaa kertyi reilu 260 km, 4 vrk 6 h 26 min. Reissu oli todella hieno. Samaan aikaan kauhea ja ihana. Superelämyksellinen. Parasta. Ei malta odottaa seuraavaa kisaa. Toivottavasti LWC palaa nopeammin kuin nyt.