Kairacross Vätsäri 31.7-4.8.2022

Twin Turtlesin kesän 2022 toinen kohokohta (NUTS300-kisan ohella) Kairacross Vätsäri järjestettiin 31.7-4.8 Vätsärin erämaassa aivan pohjoisimmassa Suomessa. Kyseessä on tällä kertaa reilun neljän vuorokauden (maksimiaika 100 h) erämaasuunnistuksen, vaelluksen ja packraft-melonnan yhdistävä seikkailu-urheilutapahtuma. Kilpailun tavoitteena on edetä 2-5 hengen joukkueina mahdollisimman pitkälle viiden vuorokauden määräajassa. Reitillä ei ole mitään huoltopisteitä, vaan joukkueen tulee kantaa mukanaan kaikki kisan aikana mahdollisesti tarvittava.

Kisa on tavallaan jalostettu ja up-gradattu version vuonna 2020 järjestetystä Lapland Wilderness Challengesta. Idea on tavallaan sama, tavoitteena selviytyä annetussa aikarajassa mahdollisimman pitkälle erämaassa ja löytää mahdollisimman monta rastia, mutta mukana pakollisena varusteena tulee kuljettaa myös jonkinlaista venettä, kanoottia tai reppulauttaa. Käytännössä kaikki kilpailijat käyttivät reppulauttaa eli packraft-venettä, jota on näppärä kantaa mukana ja tarvittaessa tyhjätä ja laittaa rinkan kyytiin. Verrattuna viimevuotiseen kisaan, kisan maksimiaikaa oli lyhennetty 20 tunnilla edeltävän kisan kokemuksen perusteella. Tällöin iso osa joukkueista saapui maaliin jo noin neljän vuorokauden kohdalla. Samoin oli käynyt edellisenä vuonna Lapland Wilderness Challengessa, joka muutoin kisana noudatti samaa ideaa, mutta vene ei ollut pakollisena välineenä.

Eteneminen tapahtuu kartan ja kompassin avulla ja kaikenlaiset yhteydet ulkomaailmaan ovat kiellettyjä. Mukana ei siis saa olla esimerkiksi kännykkää tai gps-laitetta, jolla voisi paikantaa itsensä eksyessään. Kellonkin tulee olla sellainen, ettei siinä ylimääräistä tietoa. Pakollisena varusteena mukana on kuitenkin gps-lähetin, josta sekä kilpailun järjestäjät että katsojat voivat seurata etenemistä sekä sinetöityyn pussiin sijoitettu puhelin hätätilanteita varten. Kilpaillun reitti on kokonaisuudessaan noin 300 km ja sille on sijoitettu 36 rastia, jotka pitää löytää järjestyksessä. Eniten rasteja löytänyt ja määräajassa maalin selvinnyt joukkue voittaa. Reitti on mahdollista mennä lukemattomilla eri tavoilla, painottaen enemmän vesistöjen ylityksiä tai maalla kulkemista. Useimmissa tapauksissa myös niistä molemmista on useita vaihtoehtoja, joten reitinvalinnat ja strategiat itsessään ovat keskeinen osa kilpailua. Kartta on mittakaavalla 1:50 000 eli kovin tarkka se ei ole (2 cm kartalla vastaa 1 km).

Kaksihenkinen Twin Turtles -joukkuemme oli mukana myös viime vuonna ja ehdottomasti halusimme mukaan uudelleen. Tämä oli ehdottomasti koko kesän kohokohta jo etukäteen ajateltuna. Viime vuonna kisa oli ollut erittäin antoisa ja oli itsestään selvää, että lähdemme uudelleen. Tällä kertaa pientä huolta kuitenkin aiheutti se, että 336 km mittainen NUTS300 ultrajuoksukisa oli ollut vain kolme viikkoa aiemmin. Siellä Jaana oli lopun 15 km loppukirissä nyrjättänyt nilkkanssa ja lähti nyt matkaan teipatulla nilkalla. Emme myöskään olleet juurikaan päässeet kesän aikana kokeilemaan packraftia. Oli ollut tarkoitus tehdä kesäkuussa pidempi vaellus Vätsärissä, mutta oli ollut niin kylmää, tuulista ja sateista, että olimme kääntyneet jo toisena päivänä takaisin autolle. Sen jälkeen olimme useampanakin viikonloppuna suunnitelleet menevämme harjoittelemaan packraftin kanssa, mutta ne jäivät kaikki suunnitelmiksi.

Mieli oli siitä huolimatta levollinen ja luottavainen startissa. Tuntui ihanalta päästä erämaan suojiin. Rauhoittava tieto oli myös se, että tänä vuonna kisan alussa ei olisi erillistä rogaining-osuutta, joka sekä viime vuoden Kairacrossissa että varsinkin edeltävän vuoden Lapland WIlderness Challengessa oli ollut erittäin hermostuttava. Erillisen rogaining-osuuden sijaan nyt kisan ensimmäiset kolme rastia oli sijoitettu jo heti lähelle lähtöaluetta. Tämä oli onnistunut ratkaisu.

Kisaan lähti mukaan kaikkiaan 35 joukkuetta. 19 miesten joukkuetta, 9 naisjoukkuetta ja 7 sekajoukkuetta. Kolme ensimmäistä rastia oli nopea hakea, vaikka teimme heti huonon reittivalinnan menemällä ensimmäiselle rastille kokonaan vesireittiä pitkin. Tässä maan kautta kiertäminen ja veneestä nouseminen osoittautui selvästi nopeammaksi.

Kolmannen rastin jälkeen myös neljän rasti oli varsin lähellä, mikä teki kisan alusta sekä leppoisan että antoisan: tuntui, että jotain olisi saanut jo aikaiseksi. Viidennelle rastille oli matkaa linnunteitä noin 7 km. Mahdollisia reittejä rastille oli tosi monta ja joukkueet hajosivat eri suuntiin. Itse olimme päättäneet mennä mahdollisimman suoraan noin puoliksi maareittejä hyväksikäyttäen, mutta ei voi olla totta, saimme tehtyä jo heti alkuun ensimmäisen vinoon suunnistamisen. Se oli puhtaasti minun virhe. Alkeellinen virhe, huomasin, että toisen joukkueen äänet kuuluvat minun oikealta puolelta ja aloin epäillä, että olen ottanut itse hieman liikaa vasemmalle ohjaavan suunnan rastille. Niinpä päätin korjata suuntaa maastossa oikealle. Lisäksi kun vastaan tuli pieniä järviä ja lampia (kuten oikealla reitilläkin pitäisi tulla) ohjasin reittiä kaikissa kohden vesistöjen oikealta puolelta (oikealla reitillä nämä olisi ollut mielekäs ottaa oikealta), mikä entisestään suuntaisi reittiä liikaa oikealle. Sillä lopputulemalla, että tulimme Rautujärven sijasta noin kilometrin verran oikealla olevan Rautulompolon rantaan. Sen on saanut huomata, että Vätsärin vesistöt näyttävät lähes kaikki suunnilleen samalta, rikkonaista, epämääräistä saarta ja kivikkoa. Kartalla ne näyttävät paljon omaleimaisemmilta kuin rannalta katsottuna. Sieltä kaikki näyttää jokseenkin samalta.

Onneksi hyvin pian huomasimme, että nyt kaikki ei täsmää ja päättelimme, että meidän täytyy olla Rautulompololla Rautujärven sijaan. Voi ei. Jo tässä vaiheessa kisaa. Päätimme ottaa varman päälle. Huomasimme kartasta, että rasti 23 on tämän järven rannalla ja päätimme meloa sinne, ja ottaa uuden suunnan sieltä, jotta olemme varmuudella tarkalleen siellä, missä me oletammekin olevamme. Silloin emme ainakaan kuluttaisi vielä lisää aikaa siihen, että joutuisimme varmistelemaan sijaintiamme.

Kisan alkuosa on suunnitusvirheiden kannalta erityisen herkkää. Silloin muiden läheisyys jollain tavoin hermostuttaa. Ei halua lähteä mitenkään seuraamaan ketään muuta, mutta samalla toisten valitsemat erilaiset reitit jollain tavoin hermostuttavat ja saavat epäilemään omia reittivalintoja. Siinä tulee tahtomattaan haparoitua vielä enemmän kuin muutoin haparoisi.

Rastin viisi jälkeen seuraavalla rastilla 6 sen sijaan kyllä otimme ihan tietoisesti puhtaasti mallia toisista. Meille ei ollut reittivalintaa tehdessä tullut mielenkään, että tälle rastille olisi mielekäs jättää vene rantaan ja käydä hakemassa rasti ilman venettä. En tiedä, oliko tämä ratkaisu paras, mutta kun näimme muiden tekevän näin, näin teimme mekin ja se osoittautui vähintäänkin ihan hyväksi ratkaisuksi. Olimme itse alun perin ajatelleet suuntaavamme venettä kantaen rastille ja siitä suoraan seuraavaa rastia kohden. Ilman venettä rastin hakeminen tarkoitti paluuta edestakaisin samaan paikkaan. Jälkeenpäin gps-seurannasta kävi ilmi, että kisan kärkijoukkueet olivat hakeneet rastin veneen kanssa ja jatkaneet siitä suoraan seuraavalle rastille.

Huonon alun seurauksella olimme rastilla seitsemän sijalla 27/37. Rastin 7 jälkeen tiedossa oli koskimelontaa Näätämöjoessa. Saavuimme rastille suunnilleen samoihin aikoihin Ketterien tätien kanssa, jonka tiesimme taitaviksi koskimelojiksi. Kateellisina katsoimme, miten sievästi ja vikkelästi he puikkelehtivat kosken kuohuissa. Me valitsimme jalkapelin kuohuvimpien koskien ajaksi ja uskaltauduimme veteen vasta, kun vesi oli rauhallisempi. Näätämäjokea edetessä väsymys alkoi hiipiä, ja puolenyön maissa päätimme leiriytyä. Oli alkanut sataa vettä ja olo oli kylmä. Meillä on tapana yrittää levätä alkuyöstä, se tuntuu sopivan elimistön luontaiselle rytmille parhaiten. Viime vuonna Kairacrossissa olimme ensimmäisenä iltana ensimmäisenä leiriytynyt joukkue ja nytkään kovin moni joukkue ei vielä ollut leiriytynyt. Teimme bivy-bag leirin Näätämöjoen varressa olevan Saunakosken laavun lähistölle. Söimme perunamuusia ja jauhelihaa, katselimme karttoja ja yritimme nukkua. 50 % joukkueestamme nukkui, tällä kertaa Jaana, noin tunnin verran, vaikka kaikkineen yritimme levätä noin 3,5 tuntia. Jatkoimme matkaa noin klo 3.45.

Porovaaralla olevalle rastille 8 saavuimme joukkueista sijalla 20/37. Tämän jälkeen reitti suuntautui kohti Näätämö-Sevettijärvi-Ivalo -tien ylitystä. Jollain tavoin se ahdisti jo etukäteen. Tuntui epämukavalta suunnata niin lähelle sivistystä. Olimme tien kohdalla aamulla yhdeksän maissa. Olimme jälleen epävarmoja siitä, mikä olisi hyvä reittivalinta tässä. Valitsimme jatkamalla vesistössä, mitä kaduimme jälkikäteen, mutta mikä jälkikäteen arvioituna näyttää kuitenkin suunnilleen yhtä nopealta kuin asfalttitie. Se on matkana pidempi, mutta sillä kulkeminen itsessään olisi ollut nopeampaa. Jos ei oteta huomioon mieltä kalvanutta epävarmuutta mahdollisesti huonosta reittivalinnasta, matka rastille 9 sujui hyvin.

Rasti 10 sijaitsi Routasenkurussa ja jälleen potentiaalisia reittivalintoja olisi todella monta. Tässä iski ensimmäinen selkeä harmitus huonosta reittivalinnasta. Olimme ajatelleet meloa Pakanajokea, mutta vettä oli liian vähän. Tässä selkeästi nopein reitti olisi ollut maita pitkin, varsinkin kun Pakanajoelle vievä polku on vahva. Pidimme Pakanajoen vuokratuvan jälkeen pitkähkön lounastauon, mikä samalla vei harmitusta pois. Tapasimme Likiliikkujen Johannan ja Venlan Vuontisjärven kupeessa ja lähdimme yhtä matkaa melomaan. Likiliikkujilla oli eri suunnitelma reitistä ja huomasimme kohta meloneemme heidän perässä liian kauan ja palaisimme takaisin jo ohittamallemme Vuontislompololle. Päädyimme kuitenkin pohtimaan uudelleen reittivalintaamme ja aikamme Vuontislompololla ”kokoustettuamme” palasimme takaisin siihen suuntaan, mistä jo olimme tulleet. Minua oli väsyttänyt todella paljon kisaa edeltävänä iltana, kun reittejä olisi pitänyt jaksaa suunnitella, mikä johti siihen, että jouduimme useaan kertaan pitämään reitin suunnittelutaukoja.

Saavuimme Routasenkurun rastille 10 puolenyön maissa. Rasti 11 olisi ollut kohta sen jälkeen Routasenkurun päässä epämukavien kivikasojen takana. Muistissa oli viime vuodelta hyvin samanlaisessa paikassa packraftin ponttoonien hajoaminen, joten emme uskaltaneet lähteä hakemaan rastia suoraan. Palasimme rastin 10 kautta ylös kanjonin reunalle ja päätimme leiriytyä ja hakea rastin 11 seuraavana aamuna yläkautta. Teimme ihanan leirin männyn juurelle. Söimme taas perunamuusia ja jauhelihaa ja tutkimme karttoja. Tällä kertaa oli minun vuoro nukkua, Jaana makasi valveilla. Lepäsimme kaikkineen jälleen noin 4 tuntia, josta minä nukuin reilun tunnin.

Yläkauttakaan haettuna rastin haku 11 ei ollut helppo ja aikaa tuhraantui yllättävän paljon. Rastille suuntautuessa välissä oleva valekuru hämäsi hieman hakua ja emme päässeet rastille suorinta tietä. Ehkä helpompi se olisi ollut, mikäli olisimme nousseet rastilta 10 toiselle puolen kurua ja laskeutuneet sieltä rastille. Mene ja tiedä. Tulimme aamulla joka tapauksessa rastille 11 samaan aikaan Likiliikkujen kanssa, jotka olivat leiriytyneet illalla hieman meitä aikaisemmin ja hakivat rastit 10 ja 11 peräkkäin aamulla. Samalla kuulimme olevamme naisjoukkueista sijoilla 3 ja 4 ja kaikista joukkueista sijoilla 17 ja 18. Olimme siis koko ajan hieman parantaneet sijoitustamme.

Tämän jälkeen rastit 12, 13, 14 ja 15 sujuivat mutkattomasti. Routasen katedraalissa olevan rastin Jaana haki uimalla. Suoraan kallioden sisältä tuleva vesi oli hyisen kylmää.

Olimme jälleen rastilla 14 yhdessä Likiliikkujien kanssa. Kaikkineen osuimme reitillä neljä tai viisi kertaa rastille aivan samaan aikaan, vaikka muutoin emme olisi toisiamme reitillä nähneet. Rastit 14 ja 15 haettiin ilman venettä ja rastin 14 tarkistuksessa huomasimme pakollisena varusteena olevan kuoritakkimme unohtuneen veneelle. Oli helteinen päivä ja Jaana oli aivan viime hetkellä kääntynyt vielä takaisin rantaan ja sanonut jättävänsä vyötäröllä roikkuvan takin alas, kun oli niin kuuma. Emme kumpikaan siinä tilanteessa muistaneet sen olevan pakollinen varuste. Siitä tuli lopussa 1 h sakkoaikaa loppuaikaamme. Onneksi emme sitä tienneet, se olisi voinut aiheuttaa turhaa painetta. Arvelimme mielessämme, että sakko olisi varmaankin noin 15-20 minuuttia ja etenimme sillä ajatuksella, että vähensimme jäljellä olevasta ajasta tuon verran. Sinänsä on hyvä, että pakollisten varusteiden mukana kuljettamista kontrolloidaan, onhan kyse turvallisuudesta. Erämaassa voi tapahtua mitä tahansa, loukkantuminen, eksyminen, kelin äkillinen muutos tai mitä tahansa, mikä voi pakottaa leiriytymään.

Tuulispäällä oleville rasteille 16 ja 17 tuntui ihanalta kiivetä. Jotenkin mitä ylempänä rastit olivat, sitä miellyttävämpiä niiden hakeminen oli. Jälleen tapasimme Likiliikkujat rastien 16 ja 17 maisemissa. Rastilta 17 Tuulijärven rantaan laskeutuminen tuntui pitkältä. Tämä on kohta, jossa parilla aiemmalla Vätsärin reissulla huomannut, että kulku luontaisesti koko ajan painaa liikaa oikealle ja siellä olevaa vaikeakulkuista kurua kohden. Yritimme nyt vahvan tietoisesti pitää suunnan enemmän vasemmalle kuin tuntuisi mielekkäältä. Silti reitti väkisin tuntui painavan oikealle. Lopulta tulimme rantaan. Kello oli noin iltakahdeksan, aurinko paistoi lämpimästi ja päätimme pitää päivällistauon ja samalla kuivatella edellisen yön jäljiltä märkänä olevia varusteita.

Söimme jälleen perunamuusia, mutta tällä kertaa salamilla höystettynä. Jälleen todella herkullista. Taivaalle alkoi kertyä uhkaavasti ukkospilviä, tuuli yltyi ja ukkonen jyrisi kauempana. Kasasimme päivällisleirin nopeasti ja päätimme jatkaa matkaa ainakin jonkin matkaa vielä. Haimme Tuulijärven toisella puolen Pahtareikäjärven puolella olevan kukkulan päällä olevan rastin 18. Maisemat sieltä olivat upeat. Enpä olisi ikänä hoksannut tällaista paikkaa ilman tätä kisaa.

Iltaa ja yötä kohden tuuli tyyntyi ja tuntui ihanalta meloa tyynellä järvellä. Rasti 19 oli usean järven takana Sollomusjärven itälaidalla ja matka sinne eteni mutkattomasti. Rastin haettuamme meloimme vielä järven toiselle laidalle, jonne leiriydyimme. Tällöin nukkumisen jälkeen ei tarvitsisi heti lähteä isompaan vesistöön, vaan saisi aloittaa päivän pienellä maasto-osuudelle ja sen jälkeen pieniä vesistöjä. Teimme yhden jälkeen leirin ison männyn alle. Katselimme tovin karttoja ja laitoimme kellon herättämään kahden tunnin päästä neljältä. Nukuimme molemmat kuin tukki ja heräsimme vasta kello 4.15, kello oli ilmeisesti ehtinyt soida noin 15 minuuttia ennen kuin kumpikaan heräsi. Oli ollut ihana nukkua.

Jatkoimme viiden maissa leirin kasattuamme matkaa rastia 20 kohti. Rastin jälkeen edessä olisi jälleen Ivalo-Näätämö -tien ylitys. Se ei enää tuntunut yhtä epämiellyttävältä ajatukselta kuin kisan toisena päivänä Näätämön suunnassa ylitettäessä, sen sijaan tuntui mukavalta hetkeksi laittaa jalkansa asfaltille. Rastille 21 ajattelimme ottaa kartan perusteella reitin, joka ei olisi niin kivirakkainen, mutta hyvin pian kävi ilmi, että sen sijaan reitti oli niin ikävää märkää risukkoa, että korjasimme nopeasti reittiä mieluummin kivikkoja kohden. Tapasimme rastilla Love Boat:n Paavon ja Irinan ja oli mukava jutella tovi. Me jäimme pitämään pientä taukoa ja Paavo ja Irina katosivat nopeaa vauhtia rastia kohden.

Rastin 21 jälkeen oleva rasti 22 oli kartan perusteella vaikea, usean suon ja lukemattoman pikkujärven takana. Rastin haku sujui kuitenkin mutkattomasti. Rastin 23 jälkeen kompastuin maassa olevaan kuoppaan, jonka terävä reuna vihlaisi todella ikävästi jalkapohjassa ja varpaissa. Ajattelin ensin, että kipu menisi ohi, kunhan matkaa vain jatkaa, mutta hyvin pian piti todeta, että nyt tarvitsee kyllä särkylääkettä ja paikkausta. Pysähdyimme ja otin kengät pois. Terävä kivi oli repinyt ikävästi haavoja jalanpohjaan ja varpaiden taakse. Ei auttanut kuin teipata. Onneksi se auttoi ja matka jatkui vain pienellä kivulla.

Ukonselällä meloessa tunnistimme jo kaukaa Love Boat:n Irinan ja Paavon komean melontatyylin. He olivat jo hakeneet rastin 24 ja olivat suuntaamassa siitä suoraan maalia kohden. Meillä tavoitteena oli vielä rastin 24 jälkeen katsoa, jos ehtisimme hakea myös rastin 25. Vainospäällä olevalle rastille 24 oli ihana kiivetä. Olimme ensimmäistä kertaa tyhjänneet veneen ja laittaneet rinkaan kyytiin, joten pääsimme nousemaan ihan vapaasti ilman, että venettä tarvitsi vetää perässä tai kantaa. Tai eihän minun tarvinnut. Jaana sitä kantoi koko matkan. Hyvä työnjako. Minulla jäi kannettavaksi vain melat.

Rastilla 24 oli mukava hetken jutella rastivahtien kanssa ja lähteä suuntaamaan kohti rastia 25 ja maalia. Melko pian totesimme kuitenkin ajan olevan niin tiukilla, ettei rastin 25 hakuun olisi mahdollisuuksia. Ei se mitään, suunta siis suoraan maalia kohden. Väsymys alkoi painaa, ja pitääksemme itseämme hereillä meloessa yritimme laulaa tuttuja lauluja ja virsiä. Olo oli kuin dementiapotilaalla. Ainoa, mitä edes jotenkin muisti, oli sellainen, mitä oli oppinut joskus lapsena ja ala-asteella.

Yksi pieni elefantti marssi näin… Piiri pieni pyörii… Vaarilla on saari…

Taivas on sininen ja valkoinen… Sininen on taivas, siniset on silmänsä sen…

Vieraalla maalla kaukana… ja Kuinka kukaan, kukaan rakastaa…

Sitten niistäkin unohtui sanat. Ei auttanut kuin kehittää omia.

”Vätsärin maalla kaukana,
on kumpu kivinen,
sen koloon kerran kätkettiin
rastilippu punainen.

En rakas, rastimestari,
voi löytää rastejasi.
Mut luotan että siltikin
löydän maaliin takaisin.”
(VK 78 sävelellä)

----

”Kuinka kukaan koskaan voisi ymmärtää
ratamestarin aatoksii.
Kuinka kukaan koskaan voisi löytää nää,
rastiliput punaiset.
En minä ainakaan, pysty löytämään,
enää rastin rastia. ”
(Kuinka kukaan kukaan rakastaa… sävelellä)

Säkeistöjä oli useampiakin, mutta dementikon muistilla ne ovat kadonneet.

Maalia lähestyessä alkoi entistä enemmän väsyttää. Oli pakko olla todella tarkkana reitin kanssa ja tarkasti katsoa uudelleen ja uudelleen kartasta, monesko järvi tämä nyt olikaan. Semekurtan poroerotuspaikkaa lähestyessämme tiedostimme ajan olevan melko tiukalla. Maalin sulkeutumiseen aikaa olisi noin 1 h 40 min ja väsyneenä matkan keston arviointi on vaikeaa. Tartuimme veneeseen molemmin puolin ja pistimme kunnolla juoksuksi viimeiselle noin 4 km jalkataipaleelle. Sen jälkeen vielä viimeinen vesitaival ja maalin läheltä vielä maalirasti. Maalissa olimme ajassa 98 h 57 min, mutta kun siihen lisättiin takin unohtamisesta saamamme tunnin aikasakko lopulliseksi ajaksi tuli 99 h 57 min. Onneksi emme tienneet etukäteen, että aikasakko takin unohtamisesta oli noin pitkä, siitä olisi tullut turhaa huolta. Myöhemmin kuulimme, että aikasakko ei kuitenkaan olisi vaikuttanut maksimiaikaa, vaan ainoastaan mahdolliseen sijoitukseen. Meidän tapauksessa se ei kutenkaan vaikuttanut sijoitukseen. Naisista olimme sijalla 3 ja kaikista kilpailijoista sijalla 15/35.

Kaikkineen ihana reissu ja siinä määrin kokonaisvaltainen kokemus, että väsymys oli kisan jälkeen sitä luokkaa, että sisko oli ajanut kisan jälkeen poron kanssa kolarin (onneksi vain pieni kolhu), ja itse huomasin seuraavana pankkikorttini kadonneen. Sekin onneksi löytyi.

Ensi vuonna ehdottomasti taas uudelleen.

Tulokset:

MEN