Kaamosvaellus UKK-puistossa ja Pallaksella vuodenvaihteessa 2020-2021

Tämän vuoden kaamosvaellusreissu alkoi joulupäivän iltana 25.12.2020 asuntoauton startatessa kohti pohjoista. Matkassa mukana tällä kertaa Kati ja Marko. Lähtiessä pakkasta oli -5 astetta. Saavuimme Kiilopäälle tapaninpäivän aamuna klo 3.00 ja kömmimme vähäksi aikaa autoon nukkumaan. Saapuessa mittari näytti -25 astetta ja oli tiedossa, että pakkasen pitäisi kiristyä entisestään päivän mittaan. Ilmatieteen laitoksella oli voimassa pakkasvaroitus Inarin kuntaan, jonka perusteella ulkona oleskelua pitäisi välttää. Nukuimme muutamia tunteja ja aamupalan jälkeen pohdimme, lähdemmekö OAC Kar 147:n liukulumikengillä vai normi-lumikengillä. Pakkasmittari näytti tässä vaiheessa jo -30 astetta ja pohdimme, mahtavatko liukulumikengät luistaa kovassa pakkasessa. Vähän arvoimme sattumanvaraisesti ja päädyimme ottamaan lumikengät. Jälkikäteen ratkaisu olisi ehkä ollut toinen, mutta lumikengätkin toimivat ihan hyvin.

Lähdimme matkaan klo 10. Suuntana olisi reilun 15 km päässä oleva Tammakkolammen kämppä. Kämppä on aivan pieni varaustupa Kopsusjärven lähellä. Olimme varanneet tuvan pariksi yöksi. Ajatus oli nousta Niilapään suunnalta Kopsuspäille ja siitä kohti Tammakkolampea. 

Kirpeässä pakkassäässä maisemat olivat todella kauniit. Kaamoksen maisemaa parhaimmillaan. 

Alkumatkasta maa oli niin kova ja lunta niin vähän, että päädyimme sitomaan lumikengät rinkkaan ja kuljimme jalkaisin.

Ahkio tuntui pitkän tauon kivireeltä ja tuntui, että siinä ei ole lainkaan luistoa. Pakkanen myös tuntui kiristyvän koko ajan ja mitä ylemmäksi pääsimme myös tuuli yltyi. 

 

Niilapään porokämpän kohdalla, 4 km Kiilopäältä, pakkanen alkoi tuntui todella purevalta. Marko varsinkin valitti kylmää. Päätimme pitää pienen lämmittelytauon Niilapään tuvalla. Tuvalla selvisi nopeasti syy Markon palelemiseen. Termospullo oli pakkasessa hajonnut ja kastellut Markon takin selkämyksen ja paidat. Kyseinen termospullo on ollut kymmeniä vuosia mukana Markon matkassa ja nyt pakkanen rikkoi korkin. -35 astetta siis rikkoo varusteita. Ei auttanut kuin laittaa kunnolla lämpimät tulet ja ryhtyä vaatteiden kuivaukseen. Teimme samalla lounaaksi ahkion kätköistä löytyviä ranskalaisia perunoita ja lihapullia mukana olevalla Muurikka-pannulla. Olivat todella herkullisia. Todettakoon että, täysin kylmä noin 20m2 tila lämpeni noin 2h aikana ensiksi plussalle ja tunti lisää niin +20C .  

Lounasta syödessä pakkanen kiristyi entisestään ja samalla ulkona tuuli yltyi. Markon takki oli edelleen märkä ja kuivui hitaasti. Mittari näytti 38,5 astetta ja tuuli oli hyisen kova. Pelkkä ulkona puuceessä käynti tuntui todella hyytävältä. Parin testauksen jälkeen päädyimme, että emme jatkaa Niilapäältä enää tänään matkaa. Pakkanen tuntui vaarallisen purevalta kovan tuulen kanssa, joten turvallisemmalta tuntui jäädä yöksi tähän. Hassua sinällään että, olimme linnuntietä vain 1,8 km päästä autostamme ja nyt jo jouduimme muuttamaan reittisuunnitelmaa. Lapin luonto on arvaamaton. Niilapään tuvallahan ei ole mitään sänkyä, vaan tupa on päivätupa ja tarkoitettu vain päiväkäynteihin ja vain hätätapauksessa yöpymiseen. Ehkä tämän voi laskea sellaiseksi.

Paistoimme illalla vielä valurautapannulla pakastepizzat kamiinan päällä. Talvivaellusten etu ehdottomasti on se, että pakkaskelissä ruokaa pystyy ottamaan aivan eri tavalla mukaan kuin kesällä, jolloin säilymisen (ja painon) takia ruuan on syytä olla kuivattua. Mukana oli salamipizza ja mozzarellapizza ja jaoimme ne puoliksi.

Koetimme ensin nukkua tuvan penkillä, mutta se oli niin auttamattoman kapea 40cm, että päädyimme laittamaan patjan tuvan lattialle ja hyvä siinä oli nukkua. 

Aamulla mittari näytti edelleen kylmää, -33 astetta ja tuuli oli edelleen kova, joskaan ei läheskään yhtä kova kuin edeltävänä päivänä. Silti ensimmäisten kilometrien aikana tuli mieleen, että pitääkö kääntyä takaisin. Niin purevan kylmältä keli edelleen tuntui. Olimme tässä vaiheessa jo tehneet seuraavan muutoksen reittisuunnitelmiin ja päättäneet mennä seuraavaksi yöksi Suomunruoktun tuvalle yöksi ja vasta seuraavana päivänä suunnata Tammakkolammelle ja vain yhdeksi yöksi.

Niilapään eteläpuolelle päästessä keli muuttui olennaisesti miellyttävämmäksi. Tuntui, että keli lämpeni hetkessä ainakin 10 astetta. Päätimme pitää lounastauon Suomunlatvan laavulla. Siellä tuntui hyisen alkumatkan jälkeen niin lämpimältä, että arvelimme pakkasta olevan enää noin 12 astetta. Lämpömittari kuitenkin kertoi, että pakkasta oli edelleen -25 astetta. Ilman tuulta se tuntui vain olennaisesti lämpimämmältä kuin Niilapään toisella puolella ollut tuulinen yli 30 pakkasastetta.

Paistoimme Muurikka-pannulla lounaaksi loput ranskalaisista perunoista ja lihapullista ja tauon jälkeen jatkoimme kohti Suomunruoktua.

Suomunlatvan laavulla pidetyn tauon jälkeen jatkoimme matkaa Suomunruoktuun. Polulla oli ollut siinä määrin kulkijoita, että kulku oli helppoa ja nopeaa. Tuli mieleen, että olisi voinut saman tien jatkaa pidemmällekin, mutta olimme siirtäneet Tammakkolammen varauksemme vasta seuraavaan päivään, joten jäimme Suomunruoktulle.

Suomunruoktulla keitimme vahvasti valkosipulilla ja chilillä vahvistettua nakkikeittoa ja sekaan puoli pakettia vahvaa Koskenlaskijaa. Herkullista tuli. Illalla paistoimme vielä lättyjä ja niitä oli mukava tarjota myös kahdelle tupakaverillemme, jotka olivat vuosien hiihtotauon (tai oikeastaan vuosikymmenten - toinen kertoi hiihtäneensä viimeksi ala-asteella) jälkeen ensimmäisellä talvivaelluksellaan. Niistä vähistä ihmisistä, mitä reitin varrella tapasi, moni oli koronan vuoksi ensimmäistä kertaa innostunut talvivaelluksesta, kun ulkomaille ei pääse. Tämän saattoi todeta myös vieraskirjaa selaamalla: suomalaisia kävijöitä oli ollut olennaisesti enemmän kuin normaalina kaamosaikana. Yleensähän keskitalven aikana iso osa kävijöistä tuvilla on ulkomaalaisia ja suomalaisia vain vähän. Ja kokonaisuudessaan merkintöjä normaalina vuonna on selvästi vähemmän kuin nyt kirjoihin oli tullut.

Nukuimme pitkään ja klo 11 lähdimme lopulta suuntaamaan lopulta kohti Tammakkolampea, jonne alun perin oli ollut tarkoitus suunnata jo ensimmäisenä päivänä. Tiedossa oli, että Tammakkolammen suuntaan tiedossa olisi umpihangessa menoa ja päädyimme jättämään ahkion Suomunruoktuun ja tarkoituksena ottaa se kyytiin palatessa. Meno tuntui olennaisesti helpommalta pelkän rinkan kanssa ja mietinkin, että seuraavan talvireissun teen kyllä mieluummin painavalla rinkalla kuin ahkion kanssa. Ahkion kanssa muutoinkin on ollut vuosien mittaan erilaista säätöä. Kerran siitä katkesi aisa ja toisella kerralla hajosi kiinnikkeet niin, että jälkimmäisellä kerralla kovassa tuulessa ja pakkasessa en saanut sitä edes korjattua, vaan se piti jättää yöksi paikoilleen ja palata seuraavana päivänä hakemaan se.

Maisemat Suomunruoktulta Kopsusnokan kautta kohti Tammakkolampea olivat todella kauniit. Puissa upeat tykkylumet ja lunta muutoinkin olennaisesti enemmän kuin Kiilopään lähistöllä tai Suomunruoktulla. Jos ei olisi ollut niin kylmä, olisi ollut mukava jäädä valokuvaamaan pidemmäksi aikaa.

Kilometreissä matka Suomunruoktulta Tammakkolammelle ei ole kuin 4,5 km, mutta upottavan lumen ja melkoisen sokkeloisen puiden väistelyiden kanssa meillä tähän lyhyeen matkaan meni melkein kolme tuntia. Kopsusnokalla on varsin tiivistä puustoa ja pensaikkoa, joka lumisena teki reitin melko tukkoiseksi. Samasta syystä maisema oli aivan erityisen kaunis. Tässä vaiheessa iloitsimme lumikengistä aivan erityisesti. Suksien kanssa reitti olisi pitänyt mennä todennäköisesti alempaa, niin tukkoinen se oli ylempänä. Huomenna paluusuuntaan reitti olisi olennaisesti helpompi omia jälkiä ja niiden muodostamaa pientä uraa seuraten.

Tammakkolammen pieni tupa oli kerrassaan viehättävä. Tuvassa tosin oli todella kylmä sisällä. Vaikka ulkona mittari näytti enää -15 astetta, tuvassa edeltävän päivän pakkasen jäljiltä oli edelleen noin -30 astetta. Edelliset kävijät tuvalla olivat olleet aivan kuun alussa, noin neljä viikkoa aiemmin, joten hirret olivat täysin jäähtyneet ja edeltävien päivien pakkanen vielä sisällä, vaikka ulkona keli oli lämmennyt. Oli pakko kaivautua makuupussiin odottamaan tuvan lämpenemistä. Se kestikin kamiinalla useamman tunnin.

Tuvasta sanotaan, että sinne mahtuu 2-3 henkeä, mutta tosi tuttuja pitää porukan olla toisilleen, jotta tuvassa olisi mielekäs olla enemmän kuin kaksi henkeä. Voisi ajatella, että esim. lapsen kanssa tupaan voisi mahtua kolme, mutta kyllä kolmella aikuisella tekee tiukkaa.

Laitoimme ruuaksi riistakäristystä ja taas ruoka oli todella herkullista. Maastossa tosin tuntuu maistuvan mikä tahansa.

Pelasimme illalla tuvassa mukanamme ollutta Scramblea ja se oli todella mukavaa.

Nukuimme jälleen sen verran pitkään, että matka jatkui seuraavana päivänä taas vasta klo 11. Tavoitteena olisi ensin suunnata takaisin Suomunruoktulle ja hakea sieltä ahkio ja sieltä jatkaa edelleen Suomunlatvan laavulle.  Eilisiä jälkiä pitkin kulku oli olennaisesti nopeampaa kuin tulosuuntaan. Kiersimme Suomunruoktun vanhan museokämpän kautta ja siellä ei ollut aiemmin tullut käytyäkään. Pala historiaa, käymisen arvoinen paikka.

Suomunruoktulla pidimme lounastauon ja paistoimme pannulla ryynimakkaraa, vihreitä pupuja ja  juuresranskalaisia. Parin tunnin leppoisan lounastauon jälkeen päätimme jatkaa matkaa laavulle, jonne matkaa olisi vajaa 5 km. Juuri lähtöä tehdessä paikalle tuli kahden viikon vaelluksen viimeiseksi yöksi saapunut pariskunta. Oli tosi kiinnostavaa kuunnella heidän reissukuulumisia ja matkan haasteista. Niitä olisi mielellään kuunnellut vaikka koko illan.

Kulku Suomunruoktulta Suomunlatvan laavulle oli hyvän pohjan ansiosta nopeaa. Matkalla vastaan tuli nuori mies, joka valitettavasti oli vaelluksensa ensimmäisenä päivänä vähäisen lumen takia rikkonut toisen upeista puusuksistaan, ja oli päätynyt tekemään vain yhden yön reissun Suomunruoktulle. Edellisenä päivänä olimme niin ikään tavanneet kaksi miestä, joilla puolestaan suksen side oli täysin irronnut ja tästä syystä reissu jäi yhteen yöhön. Nämä ovat niitä talvivaelluksen haasteita. Kesällä riski välineiden rikkoutumiseen on olennaisesti vähäisempi.

Suomunlatvan laavulla oli todella viehättävää. Kuutamossa maisema oli upea. Pakkasta oli enää noin -10 astetta, joten yöpyminen tuntui mukavalta ajatukselta. 

Mutta mitä laittaisimme ruuaksi? Ahkiosta löytyi vielä riisiä, kuivattuja suppilovahveroita, paketti pekonia, valkosipulia ja chiliä ja tuorejuustoa. Niistä tuli sattumanvaraisesti kokeillen todella hyvä risotto. Ei ollut etukäteen ollut suunnitelmissa tehdä sellaista, mutta se oli niin hyvää, että tämä tulee jatkossakin reissujen ruokalistalle.

Yöksi kaivauduimme Fjällrävenin Polar -30 pusseihin, joissa extreme -54, comfort -20 ja limit -30. Alle Exped Synmat Duo ja tavallinen rullattava makuualusta. Aiemman kokemuksen perusteella oli oletus, että missään tapauksessa kylmä ei tulisi, mutta siitä huolimatta illalla tuntui oudon kylmältä ja oli tosi vaikea saada kroppa lämpimäksi. En tiedä, mistä se johtui. Hyvin oli tullut syötyä, joten energian puutteesta ei ainakaan ole kysymys. Marko teki parin tunnin palelemisen jälkeen minulle kuumavesipullon, vasta sen myötä lämpeni. Yöllä tulikin sitten jo kunnolla lämmin niin, että välillä oli pakko avata makuupussin vetoketjua.

Aamulla heräsimme jo klo 6. Oli ajatus jatkaa vielä nukkumista, mutta olo oli niin virkeä, että päätimme kasata kamat ja jatkaa kohti Kiilopäätä. Oli varsin tyyni sää ja sama reitti mikä pari päivää aiemmin oli ollut hyytävän kylmä, oli paljon leppoisampi. Joskin on sanottava, että jälleen Niilapään toisella puolella tuuli oli yllättävän hyytävän kylmä ja jonkinlainen vilu ehti kroppaan tulla.

Niilapäällä lumessa oli jäljet, jotka oletimme ahman jäljiksi (tassun leveys noin 15 cm). Tämä toi elävästi mieleen viime vuoden lokakuussa Nuorttin maisemissa karhuojalla näkemämme todella lukuisat karhunjäljet lumessa. Ensilumi oli tullut edeltävänä päivänä ja lumessa oli kaikenkokoisten pienten, keskisuurien ja suurien karhujen jälkiä aivan kuin jossain satumaailmassa. Pienet pennut olivat selvästi leikkineet todella riemuisasti lumessa. Täytyy myöntää, että silloin kyllä pelotti sen verran, että oli pakko lauleskella koko loppumatka, vaikka selvää on, että karhu on niin arka, että sen näkeminen sattumanvaraisesti olisi todella onnekasta.

Kiilopäälle saavuimme jo aamukymmenen maissa ja kävimme suihkussa Kiilopäällä ennen kuin matka jatkui kohti Pallasta. Alun perin oli tarkoitus käydä siellä vain moikkaamassa hiihtovaellusta aloittavaa siskoa, mutta kahden päivän asuntoautonyön jälkeen matka suuntautuikin Pallaksen poluille. 

Sain kyydin Hietajärvelle (Marko oli tässä vaiheessa suunnannut jo etelään), josta oli tarkoitus suunata kohti Pahakurua ja liittyä Sioskurun suunnalta Hannukurua kohti kulkevan siskon matkaan. Tällä kertaa jalkaan tuli laitettua OAC:n liukulumikengät ja ne olivat tähän keliin aivan täydelliset.

Aamulla matkaan lähtiessä oli vielä hämärää ja pilvistä, mutta hiihdellessä Pahakurua  kohti keli kirkastui hieman ja kaamoksen ihanat värit näyttäytyivät. Näin jo kaukaa Jaanan ja Stefun edessä olevien tuntureiden yllä samalla kun itse hiihtelin alamailla. Oletin heidänkin näkevän minut eikä soiteltu toisillemme aamun jälkeen lainkaan. Osuimmekin täysin samalla hetkellä Pahakurun tuvalle - tai ei aivan samalla, sisko oli siellä noin puoli minuuttia aiemmin. 

Pahakurun tuvalta jatkoimme saman tien kohti Hannukurua, josta olimme varanneet varaustuvasta pedit. Uudenvuoden tienoo oli kauttaaltaan varsin varattu Hetta-Pallaksen reitillä ja tuvat olivat monena päivänä olleet todella täynnä. Täksi yöksi samaan tupaan ei kuitenkaan ollut muita varauksia, Hannukuruun tullessa muitakaan vaeltajia ei vielä näkynyt, joten minä painuin saunanlämmitykseen. Järvelle ei vielä ollut kukaan polkenut vedenhakureittiä ja omilla voimilla vedenhakukelkka ei liikahtanut upottavassa hangessa metriäkään, joten selvää oli, että kylpyvesi sulatetaan lumesta. Mukava oli saunoa parin tunnin vedenteko-operaation ja päivän hiihdon jälkeen.

Yöllä oli upea melkein täysi kuutamo edelleen. Ei tullut lainkaan pimeää, vaan ihana kuun valo läpi yön. 

Aamulla lähdimme kuun valossa kohti Montellinmajaa. Pakkanen oli jälleen kiristynyt. Meillä ei ollut nyt mittaria mukana, mutta kuulimme muilta, että pakkasta oli ollut ollut alavilla mailla noin 25 astetta. Keli oli kuitenkin täysin tyyni, joten se ei tuntunut lainkaan kylmältä ja inversio-ilmiön ansiosta tuntureilla pakkasta oli vain muutamia asteita. 

Oli ihana hiihdellä pakkasessa kuun valossa. Mietin tunteja sitä, millä sanalla voisin kuvata sitä, miten onnelliselta olo näiden tuntureiden keskellä tuntuu. Sitä tuntee jotenkin olevansa ihmisyyden ytimessä. Jossain siellä, missä sitä ihminen on onnellisimmallaan. Jotenkin tuntee kuuluvansa näihin hetkiin ja näihin tuntureihin. Suuri kiitollisuus mielessä siitä kaikesta kauneudesta, mikä ympärillä oli. Ja tunne, että kaikkein tärkeintä elämässä olisi, että pystyisimme turvaamaan tämän maapallon hyvinvointi seuraaville sukupolville. Mikä muu maailmassa voisi olla tärkeämpää? Me ihmiset olemme täällä vain käymässä, mutta nämä tunturit ja tämä maa, tämä kulkee sukupolvilta toisille. Jos emme sitä tuhoa. 

Mietin muurahaisia. Me ihmiset olemme korkeintaan samoilla oikeuksilla täällä kuin muurahaiset. Muutoinkin aika samanlaista meidän elämänmenomme. Yritämme kiivaasti tehdä työtä ja ahkeroida sen ajan kuin täällä olemme. Välillä joku tuhoaa ja astuu sen päälle, mitä toinen yrittänyt rakentaa. Sitä täytyy vain nousta ylös suosta silloin ja yrittää rakentaa se uudelleen. Sitä vain toivoo, että itse pystyisi enemmän elämässä rakentamaan kuin tuhoamaan. Tai jos ei paljoa pysty mitään rakentamaan, ei ainakaan kauheasti tuhoasi sitä, mitä muut ovat rakentaneet. Eikä ainakaan tätä luontoa. Siinä on kaikki. 

Loppumatka meni kaikkineen niin syvästi vaikuttuneena Lapin luonnon kauneudesta, että tuntuu väkivaltaiselta kirjoittaa tunnelmista. Kuvat puhukoon puolestaan. Hyvin pian tänne täytyy päästä takaisin.