NUTS Pallas 134 km 16-17.6.2016

Syksyllä olimme Karhunkierroksen 80 km:n ohella ilmoittautuneet NUTS Pallaksen 53 km:lle. Karhunkierroksen reissun jälkeen alkoi tuntua, että 53 km tuntuisi kovin lyhyeltä. Sisko alkoi kysellä, josko vaihtaisimme ilmoittautumisen pitkälle matkalle. Kuten aiemmin jo tullut havaittua, useimmiten sisko saa ylipuhuttua. 

Perjantaiaamulla klo 4 lähdimme ajamaan Hiacella kohti pohjoista. Matka sujui mukavasti. Sisko piti seuraa ja minä ajoin. Olimme hyvissä ajoin alkuiltapäivästä perillä Ylläksellä, josta startti olisi klo 18. Yritimme nukkua autossa, mutta sen verran kisa jännitti, ettei uni tullut. Keli oli kaunis ja aurinkoinen ja lupasi hyvää juoksua ajatellen, varsinkin ajatellen edessä olevaa yötä.

Klo 18 kisa starttasi. Jäimme jonon hännille nousemaan kohti Yllästunturin huippua. Keli oli todella kaunis ja aurinkoinen kuten oheinen järjestäjien kuvaajan ottama kuva kohta startin jälkeen osoittaa.

Pirunkurun noususssa fiilis oli hyvä ja kulku tuntui mutkattomalta. Alavat alueet olivat kuitenkin rankkoja. Lämpimästä ja kauniista kelistä huolimatta maa oli todella märkä, eritoten 25-75 km välillä ja sen myötä rankka. Käsite "märkä" sai aivan uuden ulottuvuuden (Wet is the new dry): jos jalat jalat on vain nilkkaan asti vedessä, se on kuiva, märkä on vasta se kun enemmänkin on vedessä. Välillä tuntui, että tämä ei ole juoksukisa, vaan uimakisa. Ensimmäiset juoksijat joutuivat juurikin märän maaston aiheuttamien isojen rakkojen takia keskeyttämään jo Peurakaltion huoltopisteelle.

Illalla ja alkuyöstä keli oli todella kaunis. Kesäyön aurinko näytti parastaan. Siskon kanssa meillä alkumatka kulki mukavasti, mutta jo ennen Peurakaltion huoltopistettä, neljän tunnin juoksun jälkeen puolilta öin iski aivan armoton väsymys. Harmitti, ettei repussa ollut cokista tai että olisi ottanut kofeiinitabletteja mukaan. Oli sellainen tunne, että voi kun voisi jäädä sammaleen päälle nukkumaan. Yön hämäryys tuntui vievän energiaa ja kroppa oli yö-moodissa ja aivot tuntuivat viestittävän keholle koko ajan, että nyt on nukkuma-aika, nukkumaan mars. Lisäksi vetisen maaston seurauksella kengät tuntuivat painavan ikävästi ja vaihdoinkin sukat Peurakaltiossa viiden tunnin kohdalla. 

Väsynyt olo jatkui senkin jälkeen vielä useita tunteja ja oli tunne, että jääkö matka kesken jo nyt. Sisko oli vahvana ja ihmetteli, mistä minulla oikein kiikastaa. Oloa ei helpottanut siskon vahva olo ja "tää tuntuu tosi hyvältä" -meininki. Oli tunne, etten kerta kaikkiaan jaksa ja katselin jo kartasta, miten reitiltä voisi keskeyttää ja päästä tien varteen. Pahtavuoman huoltopisteellä olimme ajassa 7:51, eli kello oli vähän vaille kaksi. Oikeastaan helpostus tuli vasta, kun takaa tullut Timo liittyi seuraamme ja tarjosi repustaan kofeiini-shot:n. Se maistui järkyttävän pahalta, mutta todella nopeasti olo virkistyi ja oli tunne, ettei mitään vaivoja olisi koskaan ollutkaan. Rauhalan huoltopisteelle tulimme reilu kaksi tuntia Pahtavuoman huollon jälkeen klo 5 aamulla. Taisimme olla siellä jokseenkin viimeiset juoksijat, kun lähes kaikki meidän kanssa samaa vauhtia etenevät olivat jo keskeyttäneet yksi kerrallaan.  

Rauhalan huoltopisteellä huoltajana toiminut mies antoi meille mukaan kokonaisen sipsipussin reppuun. Huoltopisteellä käynnistä tuli muutoinkin iloinen olo. Sen jälkeen olo jatkui vahvana Pallasta ja 80 km väliaikapistettä kohden. Siinä alkoi tulla edestä vastaan lisääntyvästi hiipunutta ja palelevaa juoksijaa. Keli oli tässä aamuyön tunteina muuttumassa täysin. Sade oli alkanut ja ennuste näytti todella huonolta koko päivää ajatellen. Moni edeltä vastaan tuleva näytti todella kovasti palelevalta.

Pallakselle saavuimme puoli 10 tietämillä. Hotellin huoltopisteellä oli todella paljon porukka ja moni näytti olevan jättämässä reissun siihen. Itselläkin keskeyttäminen kävi mielessä, mutta kun tuntui että melkein kaikki suunnilleen samaa vauhtia menevät keskeyttivät yksi kerrallaan, tuli vähän sellainen "last men (or women) standing" -olo, että tätä taistelua on vain pakko jatkaa. 

Keli oli tässä vaiheessa muuttunut todella huonoksi. Tuuli oli myrskyisä ja satoi taukoamatta. Real feel -lämpötila oli pakkasen puolella. Tunturin näkyvyys näytti olevan lähellä nollaa. Vaihdoimme molemmat paidat kuiviin. Tässä vaiheessa harmittelin, ettei minulla ole hyvää kuoritakkia eikä mitään lämmintä merinokerrastoa tai vastaavaa repussa. Yritin laittaa päälleni kaiken mahdollisen ja siskokin huomautti, että harmi, ettei sinulla kunnon merinovaatetta tai vastaavaa.

Pallakselta lähtiessä huoltomies varoitti erittäin pahasta kelistä ja halusi varmistaa, että meillä varmasti on tunturikokemusta riittävästi, sillä tässä kelissä tunturiin lähteminen on vaarallista. Sisko oli vahvalla mielellä ja vakuutti, että tutuilla poluilla ollaan. Sisko lähtikin todella vahvasti nousemaan Pallasta ylöspäin. Saimme nousussa seuraamme myös Elisan. Heti alkumatkasta vastaan tuli rinnettä alaspäin tulevia kanssakilpailijoita (miehiä), jotka totesivat, ettei tunturiin voi mennä, näkyvyys on nolla ja tuuli hirveä. Sisko ei antanut kuitenkaan epävarmuudelle sijaa, vaan jatkoi vahvasti nousua. Näkyvyys todellakin oli huono ja keli kauhea. Se, että meitä oli kolme, helpotti kuitenkin suunnattomasti etenemistä, kun aina pystyi varmistamaan, että ainakin jollain meistä katsekontakti reittimerkkiin ja keskenään meillä toisiimme. Täten emme päässeet eksymään toisistamme.

Minulla oli kuitenkin koko ajan todella kylmä. Siskoni Jaana ja Elisa näyttivät molemmat vahvoilta. Ystävällisesti he myös odottivat minua ja pitivät vauhdin sellaisena, että pysyn porukassa. Montellin majan kohdalla kaksi ystävällistä rouvaa tarjosi autokyytiä Hettaan, kun näkivät miten väsynyt ja kylmissään olin. Se ehdotus tuntui ylivoimaisen huokuttelevalta. Enkä pystynyt sitä siinä tilanteessa vastustamaan. Sisko yritti kyllä houkutella jatkamaan, että kun matkaa on jo melkein 100 km tehtynä ja "enää" noin 40 km jäljellä. Se saattaa tuntua äkkiseltään vähäiseltä, mutta käytännössä vastaa tunturissa juostuna arviolta noin kahta katumaratonia (ja näillä voimilla varmaan 10 tuntia). 97 km on joka tapauksessa pisin minkä olen koskaan juossut ja ihana oli päästä pois sieltä palelemasta 😊

Jaana jäi Elisan kanssa jatkamaan matkaa vahvoina. Jatkoivat matkaan pitkään yhdessä, kunnes Elisa otti lopun todella vahvasti ja siskoni jäi perään. Oli jännittävää odottaa siskoa maaliin, varsinkin siskon gps oli sammunut Hannukurussa ja samalla iski iso huoli, onko sisko joutunut jättämään myös leikin kesken. Elisa onneksi maaliin tultua tiesi kertoa, että sisko on kyllä sieltä tulossa. 

Lopulta sisko tulikin ollen 7. maaliin tullut nainen 134 km:lla 24 matkaan lähteneestä. "Se oli kauheaa, todella extremeä", sisko totesi saman tien. Kelin rankkuudesta kertoo jotain se, että 79 matkaan lähteneestä miehestä maaliin selvisi 40; ja 24 matkaan lähteneestä naisesta maaliin selvisi 10. Eli kaikista yli puolet jäi matkan varrelle.

Valitttavasti reitin varrelta ei ole alun jälkeen kuvia. Keli oli niin armoton, ettei tullut kuvaaminen mieleen. Jotain jäi kuitenkin hampaan koloon. Ensi vuonna on pakko päästä maaliin.